Miksi jalkapalloilija ei osaa juosta?

Vuosia sitten olin seuraamassa sprintteriystäväni talviharjoituksia Hipposhallissa. Kaveri seurasi treeniensä ohessa jalkapalloilijoiden pyrähdyksiä. Tuomio oli tyly: ”Nuo ei osaa juosta yhtään”.

Arvio hätkäytti. Jalkapalloilija juoksee ottelussa toistakymmentä kilometriä, ja jos juoksutekniikka sakkaa, pelaaja tuhlaa valtavan määrän energiaa ja joukkue hukkaa maalipaikkoja.

Arsenalin englantilais-suomalainen Carl Jenkinson on hyvä esimerkki siitä, miten teknisesti keskeneräinen futari voi pelata huippujoukkueen avauksessa juoksuvoimallaan. Jenkinson onkin määrätietoisesti kehittänyt oheisharjoittein juoksutekniikkaansa ja -kestävyyttään.

Cristiano Ronaldon huikeissa läpiajoissa ei myöskään ole kyse sattumasta. Ronaldo hiipii kentällä happea säästävällä maratoonarin askeleella, kunnes paikan auetessa räjähtää spurttiin.

Lajien välisestä yhteistyöstä puhutaan urheiluseminaareissa, mutta toteutus jää puheen tasolle. Harva urheilija tai valmentaja uskaltaa tai osaa ammentaa toisen lajin harjoittelusta ja tekniikasta.

Itse olen raivonnut jalkapallovalmentajille, miksi he eivät harjoituta edes paria pelaajaansa heittämään palloa. Ammattilaisten parinkymmenen metrin tasajalkaheittoja on vaivaannuttava katsoa, kun jokainen heittolajien edustaja osaisi opastaa, miten jalkapallo lingotaan hyökkäyspäässä vaivatta takatolpalle. Sivurajaheitto on kulmapotkuun verrattuna kaksin verroin vaarallisempi erikoistilanne.

Urheilun nykytrendinä on, että yhteen lajiin keskitytään jo lapsena. Jääkiekkokaupunkien liikunnanopettajat kertovat huolestuttavaa viestiä liikunnallisesti lahjattomista juniorilätkälupauksista. Yksipuolinen laji- ja voimaharjoittelu tekee jääkiekkoilijoista hitaita ja kankeita. Kun lapset eivät saa perusvalmiuksia luontaisen liikunnan kautta, juniorijoukkueissa on jouduttu ohjatusti harjoittamaan lasten urheilullisuutta ja notkeutta.

Aikuisilla on vastuu sanoa lapselle, ettei tämän tarvitse valita lajiaan kuusivuotiaana. Nuoruusvuosien monipuolisella harjoittelulla saa monissa lajeissa etulyöntiaseman kilpakumppaneihin verrattuna. Kilpaurheilussakin lajia voi vaihtaa aikuisiän kynnyksellä, kun perusedellytykset ovat kunnossa.

Muoniolaislähtöinen ystäväni Juha Mäkikokko on hyvä esimerkki onnistuneesta myöhäisestä lajinvaihdosta. Mäkikokko treenasi nuoruudessaan korkeushyppyä. Seitsemäntoistavuotiaana hän kyllästyi korkeushyppypatjan takana vuosia jatkuneeseen vinkumiseeni, että ”sinusta tulisi kyllä parempi lentopalloilija”. Mäkikokko lähti mukaan verkkopallohyppelyyn.

Kehitys oli kadehdittavan nopeaa: parin vuoden kuluttua Mäkikokko pelasi lentopalloa jo pääsarjatasolla ja hän voitti urallaan niin SM-kultaa kuin SM-liigan torjuntatilastonkin. Mauro Berrutokin houkutteli myöhäisherännäistä lentopalloilijaa maajoukkueeseen.

Yleisurheilu antaa erinomaiset eväät moniin lajeihin, mutta yhdessä yleisurheilulajissa pääsisi SM-finaaliin kahden viikon lajiharjoittelulla. 14 tai 12 metriä kolmella loikalla ei ole perusurheilulliselle ja kimmoisalle nuorelle miehelle ja naiselle mikään temppu.

Kirjoittaja on vapaa tutkija ja Keskisuomalaisen avustaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.