Miksi urheilijan pitäisi muka lopettaa huipulla?

Lueskelin tässä uppsalalaista verkkolehteä. Ruotsiksi (ihan totta). Kouluruotsin ja google-kääntäjän avulla jopa ymmärsin tekstin.

Paitsi, että en ymmärtänyt.

Upsala Nya Tidningin artikkeli kertoi Mika Kohosesta. Kaupungin suuresta salibandytähdestä. Jutussa kehotettiin aika selvästi Kohosta lopettamaan. ”Tröjan ska vara i taket, inte på plan” kuului otsikko. Jumpperi on oltava katto, ei kone, suomentaa google.

Aivan kuin Kohonen olisi hieman höppänä, kun viitsii vielä pelata.

 

Ajatus on tavallaan ymmärrettävä. Vaajakoskelta lajilegendaksi kohonnut Kohonen on 37-vuotias polvivaivainen ja muutenkin hieman raihnainen mies. Selvää on, että enää hänestä ei ole Ruotsin kovan liigan pistepörssin ykköseksi tai seuransa Storvretan pelilliseksi johtajaksi.

Mutta lopettaminen? Missä on sanottu, että urheilijan, edes lajin kirkkaimman supertähden, on lopetettava huipulla? Eikö maaginen pelaaja voi olla ”vanhoilla päivillään” kolmosketjun puolustava sentteri?

Suomessakin osataan. Joulukuussa MM-kisojen aikaan Kohonen sai paljon kritiikkiä, kun hänen johtama ketjunsa vaikutti vanhalta ja hitaalta. Kohosen pitäisi jo jättää maajoukkue, monesta suusta väitettiin. Aivan kuin ei olisi huomattu, että ”vanhat ja hitaat” hoitivat oman ruutunsa aivan kelvollisesti.

”En välttämättä halua lopettaa maajoukkueuraani, vaan haluan, että maajoukkue lopettaa maajoukkueurani”, Kohonen itse totesi kotitalossaan joulukuussa MM-kisojen päätyttyä.

Kohonen nauttii pelaamisesta. Hän nauttii siitä myös aiempaa pienemmässä roolissa. Lisäksi salibandy on hänelle terapiaa pitkäaikaisen ja vaikean masennuksen jälkeen. Pelatkoon siis peliään Storvretassa niin kauan kuin uppsalaisseura näkee hänelle käyttöä ja kantakoon maajoukkuepaitaa niin kauan kuin nuorempi polvi on mennyt ohituskaistaa edelle.

Jumpperin voi jäädyttää sitten, kun Kohoselle ei pelaaminen enää maistu.

 

Hypätään Ruotsista Keski-Suomeen. Ja huippu-urheilusta laiskottelijan kuntoiluun. Kohosesta Roimelaan. Pysyvää tarinassa ovat urheilun ja liikunnan tarjoamat nautintohormonit. Tai jotkin sellaiset.

Olen viime aikoina ikään kuin aikamatkaillut 1960-luvulle ja tullut hiihtäen töihin. Varmasti monet ovat pitäneet minua höppänänä, kun olen saapunut työpaikan käytäville hiihtokengät kopsuen pipo vinossa ja räkä poskella. Mikäs siinä, pitäkää ihan rauhassa vaikka puolihulluna, sillä minulle liikunta tuo onnellisuutta.

Työmatkahiihtely yhdistettynä muuhun niukkaan kuntoiluun on aiheuttanut sen, että iltaisin ne kohdat, joissa joskus nuoruudessa oli vielä lihaksia, ovat tuntuneet hyvällä tavalla kipeiltä. Viimeisenä ennen nukahtamista hymy on tullut huulille, kun on muistellut päivän liikunta-annosta. Elämä tuntuu kokonaisuutena paremmalta ja onnellisemmalta.

En tietenkään oikeasti tiedä, mikä Kohosta motivoi jatkamaan uraansa. Mutta pidän nautintohormoneja yhtenä mahdollisena syynä. Eli kummallista kyllä, mutta maailman kaikkien aikojen parhaalla salibandyn pelaajalla ja mitättömällä tusinatoimittajalla voi olla jotain yhteistä.

Ja jos on pienen pienikin mahdollisuus, että Kohosen elämänlaatu paranee pelaamalla, niin antakaa te Uppsalan kollegat ison pojan pelata.

Minä taas jatkan hiihtoa niin kauan kuin typerät plussa-asteet vievät valkoisen kullan työmatkani varrelta pois.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.