Minnan viitoittamalla tiellä

Tänään vedetään liput salkoon kirjailija Minna Canthin (1844–1897) kunniaksi. Canth sai oman liputuspäivänsä vasta kymmenen vuotta sitten, mutta hyvä että edes silloin.

Canth on päivänsä ansainnut. Hän puhui naisten ja vähäosaisten puolesta aikana, jolloin sen enempää naisten kuin huono-osaisten heikkoa asemaa ei kyseenalaistettu.

Molemmissa tapauksissa hän tiesi mistä puhui. Menestyvän liikkeen pyörittäminen, kirjailijan ura ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen ei ollut tavanomaista seitsemän lapsen äidille.

Köyhien asemasta hän puhui faktoihin nojautuen, sillä hän liikkui heikommassa asemassa olevien joukossa.

Eri yhteiskuntaluokat elivät tuolloin visusti toisistaan erillään. Sama piirre on myös nyt näkyvissä.

Minna Canth eli epäilemättä niin kuin opettikin. Hänen jälkeläisensä todennäköisesti olivat omaksuneet Canthin kyvyn asettua vähäosaisten asemaan.

Näin ainakin voi päätellä siitä Canthin lapsenlapsenlapsesta, joka 1960-luvulla omaehtoisesti auttoi ahdinkoon joutunutta vähävaraista perhettä. Tunnen tapauksen.

Canthin jälkeläinen toimi virkamiehenä pienellä paikkakunnalla, jossa suurperheen isä oli viinanhuuruisissa hölmöilyissään joutunut suurten korvausten maksajaksi.

Rahaa laskun maksuun ei perheellä ollut ja kahdeksanlapsisen perheen kotitalo oli vaarassa joutua pakkohuutoon.

Canthin jälkeläinen otti ohjat käsiinsä ja järjesteli asiat niin, että talo siirtyi kokonaan perheen äidin nimiin. Talo säästyi pakkohuutokaupalta ja perhe sai pitää kotinsa.

Nykyään tällaisten järjestelyiden saatettaisiin tulkita hipovan lain rajoja. Ehkä jo silloinkin.

– Kun teillä on niin suuri perhekin ja mies on sodan käynyt invalidi, hän perusteli auttamistaan.

– Lyhennätte sitten joka kuukausi vaikka edes pienenkin summan sitä oikeuden määräämää korvausta, hän ohjeisti.

Näin tapahtuikin, ja perhe sinnitteli eteenpäin.

Tietenkään Minna Canthin jälkeläisen ei olisi virkamiehenä tarvinnut kantaa huolta perheestä ja sen tulevaisuudesta. Hän olisi yhtä hyvin voinut pistää talon pakkohuutoon ja hätistää perheen kunnan huomaan.

Mitäs köyhistä, isäntä on hölmöillyt ja seurauksista pitää maksaa – vaikka koko perheen tulevaisuus joutuisi samalla vaakalaudalle, olisi moni ajatellut. Nykyään tämä ajattelutapa on yleistä: itsepähän ovat surkeuteensa joutuneet, kantakoot vastuunsa sylivauvoja myöten.

Kyseisen ajattelutavan vuoksi köyhyydestä ja huono-osaisuudesta on jälleen tullut periytyvää niin kuin se oli Minna Canthin aikaan. Vähäosaisten lasten on nyt yhä vaikeampi nousta huono-osaisuudesta parempaan yhteiskunnalliseen asemaan.

Kodin pakkohuutokaupalta välttyneen perheen kaikista lapsista (ja lapsenlapsista) tuli ahkeria työntekijöitä ja hyviä veronmaksajia. Hyvällä syyllä voi sanoa, että yhden sysäyksen ja tuen tähän kehitykseen antoi Minna Canthin jälkeläisen ymmärtävä asenne vähävaraista perhettä kohtaan.

Minna Canthin opit huono-osaisten puolesta puhujana soisi edelleen muistettavan niin yhteiskunnan kuin yksilöiden tasolla. Se edellyttää katseen laajentamista kauemmas omista tutuista ja turvallisista piireistä muihin yhteiskuntaluokkiin. Niin Canth itse teki.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.