Minuuttipeliä

Olen tunnollinen ja vastuullinen ihminen. Hoidan työni ajallaan ja sovitusti, mutta yksi on paha. Nimittäin kello. Vastustus alkoi jo lapsena. Jostain syystä tuli aina niin kiire, että jouduin juoksemaan laahustavin askelin kohti bussipysäkkiä. Teinivuosien työpaikassa (80-luvulla koululaisilla oli vielä hanttihommia) kiitettiin reippautta ja ahkeruutta, mutta moitittiin… niin noh sitä, että olin töissä tasan silloin kuin ne alkoivat. Mikä käytännössä tarkoitti, että itse työ alkoi ehkä kolme minuuttia myöhässä, koska menihän takin riisumiseenkin aikaa. Onneksi yleinen työmoraalini kompensoi tätä.

AKATEEMINEN VARTTI oli pelastukseni yliopistossa. Oikeastaan kaipaisin akateemista varttia koko elämään. Siitä seuraisi stressittömyyttä ja tuntisin olevani parempi ihminen. Nimittäin vaikka miten pyrin lähtemään sen viisi minuuttia aikaisemmin, se harvemmin onnistuu. Ehkä syynä on vastuullisuus, sillä viime hetkellä pitää pyyhkiä pöytä, pedata sänky, tyhjentää tiskikone ja lakaista keittiön lattia. Tai sitten on jotain hukassa, kuten avaimet. Koska takkeja on paljon ja kasseja vielä enemmän, niiden kaikkien taskujen läpikäymiseen menee helposti se viisi minuuttia. Vauvat ovat tietenkin oiva syy myöhästymiseen. Omassa tapauksessani, syy myöhästymiseen on kuitenkin useimmiten ollut äidissä, ei vauvassa.Valitettavasti. Ja syyn vierittämisestä lapsen niskoille tulee kurja omatunto.

Jonkun kerran asiasta on todella meinannut koitua ongelmia. Nimittäin viimeiseen synnytykseen ehtiminen teki tiukkaa (tästä on hankala syyttää vauvaa). Lähdön hetkellä hokasin, ettei muilla lapsilla ole syötävää, kun ilta menee näissä synnytyspuuhissa. Rupesin sitten tekemään makaronilaatikkoa, sillä seurauksella, että ehdin hädin tuskin ponnistamaan synnytyssaliin. Kirjaimellisesti. Kävelin osastolle ja kysyin saanko ponnistaa? Kätilöt kiittelivät luomusynnyttäjän ripeyttä.

OLIN MYÖHÄSTYÄ aamukoneesta taannoin. Se oli hyvin ikävää, sillä lentelin toisten laskuun ja haasteltava oli lentänyt Kittilästä asti Helsinkiin tapaamisemme. Ei olisi ollut varaa myöhästyä. Kone lähti 7.35 ja kello 7.20 soitin matkalta numeropalveluun ja pyysin yhdistämään pikaisesti Tikkakosken lentokentälle. Sanoin, että hei, hei täältä kyllä tullaan, ei mitään hätää. Olin kentällä 7.30 ja ystävällinen virkailija juoksutti parkkilapun autonikkunaan.

Silloin päätin, että tämä ei toistu. Toivoin, että olisin syntynyt maahan, jossa se nyt ei ole ihan niin nökönnuukaa noiden minuuttien kanssa. Kaikki eivät kuitenkaan näe tilaani näin synkkänä. Ehkä suurimpia kohteliaisuuksia olen saanut valokuvaajaystävältäni, joka on aina ajoissa paikalla. Siis odottelee keikan alkua kaikessa rauhassa. Kun minä saavun paikalle, hän ei tuomitse, että tulitpa viime tipassa vaan sanoo: "Olen oppinut sinulta täsmällisyyttä." Se oli musiikkia korvilleni ja kannustaa seuraavalla kerralla lähtemään sen viisi minuuttia aikaisemmin.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.