Missä olit 30.7.2007, kun mestariohjaaja Ingmar Bergman kuoli?

Meidän ikäpovi tulee silloin tällöin kysyneeksi: Missä olit silloin, kun presidentti Kennedy murhattiin Dallasissa? Sehän oli marraskuun 22. päivä vuonna 1963. Olin lukiolainen Kajaanissa, hyppytunnilla Koskikartanon baarissa, jonne tieto kiiri. En enää muista, tuliko se radion vai television kautta. Joka tapauksessa televisiolähetykset olivat alkaneet kaupungissa vasta samana vuonna.

Tulevien vuosien uusi kysymys kuulunee ainakin elokuva- ja kulttuuripiireissä, miksei muuallakin: Missä olit 30.7.2007, kun Ingmar Bergmanin kuoli? Sen päivän muistan aina. Olin Kreetalla, "Pikku-Venetsiaksi kutsutussa pittoreskissa Haniassa. Iltapäivällä Suomesta alkoi tulla tekstiviestejä: Oletko kuullut, Bergman on kuollut saarensa yksinäisyydessä.

Viimeinen suuri elokuvaohjaaja meni 89-vuotiaana. Hetkinen, varmasti Bergman oli monen, monen mielestä viimeinen suuri elokuvataiteilija, mutta viimeinen suuri on amerikkalainen Martin Scorsese.

Seuraavina päivinä etsin lehtiä Hanian kirjakaupan telineistä. Kyllä, isoja juttuja ruotsalaisista julkaisuista Etelä-Saksan lehtiin. Suomalaisia en löytänyt, mutta kotoa kerrottiin, että Bergmanin kuolema huomioitiin niin televisiossa kuin lehdissä laajasti.

Tuskinpa kukaan ohjaaja on saanut niin valtavan volyymin muistokirjoituksia kuin Bergman - ei Truffaut, Fassbinder, Kieslowski tai vaikkapa italialainen, Yön, Seikkailun ja Blow-Upin mestari Michelangelo Antonioni, joka kuoli samana päivänä. Antonioni oli 1960-luvun alussa meille yhtä tärkeä ohjaaja kuin Bergman, mutta hän jäi Bergmanin varjoon muistokirjoituksissa ainakin linjalla Britannia, Ruotsi, Suomi.

Osittain se on ymmärrettävää: Bergman jatkoi uraansa niin tv- kuin teatteritöiden muodossa viimeisille vuosilleen. Bergmanin tuotanto radiossa, televisiossa, näyttämöllä ja sinä perinteisenä valkokangaselokuvana oli valtava jo lukumääräisesti. Antonionia ei ehkä moni enää muistakaan, sillä hän jäi suppean tuotannon miehenä 1960-luvulle. Vaikka ohjasi 1990-luvun lopulla Wim Wendersin avustamana hienon jäähyväistyönsä Pilvien takana.

Ingmar Bergman liittyy minulla kouluajan elokuvaharrastuksen puhkeamiseen: Mansikkapaikka ja Kasvot olivat 1950-luvun lopulta Fellinin Tien ja Kazanin Alastoman sataman ohella ne elokuvat, jotka avasivat portin seitsemännen taiteen maailmaan. Sen jälkeen on tullut nähtyä lähes kaikki Bergmanin noin viidenkymmenen elokuvan tuotannosta, päälle vielä tv-teatteria ja tv-elokuvia, joista viimeisin Saraband on muuan ohjaajan huomattavimmista.

Muistelin Haniassa, että Ingmar Bergman oli sekä elokuvataiteilija että teatterimies. Bergmanin merkitys ruotsalaiseen ja eurooppalaiseen (hän ohjasi seitsemän vuotta Munchenin Residenz-teatterissa veropakolaisuuden aikana 1970-luvulla) taiteeseen oli merkittävä. Ja muistettakoon, että Bergman on aina pitänyt oppimestarinaan August Strindbergiä, muun muassa Uninäytelmän ja Neiti Julien näytelmien kirjoittajaa.

Ingmar Bergman oli Euroopan nuorin teatterinjohtaja ottaessaan vastaan 1944 pestin Helsingborgissa. Sen jälkeen hän ohjasi ja johti niin Malmössä, Göteborgissa ja viimein Tukholman Dramatenissa, joka oli taiteilijan toinen koti Råsundan elokuvastudioiden ohella.

Mansikkapaikan ja Kasvojen ohella kiintymyksen Bergmanin taiteeseen synnytti Fritiof Billquistin kirja Ingmar Bergman - teatermannen och filmskaparen. Olin ostanut kirjan elokuussa 1961 Luleån matkalla. Tuossa kirjassa Bergmanin teatterityö painottuu enemmän, mutta hän oli vasta ohjannut elokuvia kuutisentoista vuotta edellä mainittujen filmien ohella olivat syntyneet sellaisetkin kuolemattomat teokset kuin Vankila, Kesäinen leikki, Kesä Monikan kanssa, Seitsemäs sinetti ja Neidonlähde.

Monissa muistokirjoituksissa painotettiin Bergmanin naissuhteita. Oli vaimoja, oli rakastajattaria, oli viimeinen, 1995 kuollut ja ilmeisen rakas Ingrid, jonka Aftonbladet nosti etusivulleen: "Nyt Ingmar pääsee Ingridinsä luokse taivaaseen."

Yhtä kaikki: Ingmar Bergman käsitteli uskon asioita kasvoista kasvoihin, mutta hän oli myös naistenohjaaja. Hän tilitti rehellisesti monissa elokuvissa suhdettaan naisiin ja kuvasi terävästi naisen muuttuvaa asemaa. Esimerkkejä tästä ovat niin 1950-luvun Naisten unelmia, 1960-luvun Persona - naisen naamio, 1970-luvun Kuiskauksia ja huutoja, mutta myös viimeinen teatterielokuva Fanny & Alexander.

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Ämmä hallitus?

Marin tekee ruuhkaa vihervasemmistoon

Kolumni: Holtittomat kuskitko muka hauskoja?

Kolumni: Jyväskylä vs. Buenos Aires

Kolumni: Taksien hinnat pysyivät, mutta palvelu huononi

Kolumni: Muunneltua totuutta laseilla ja ilman

Antenni: Lapseni löysi Youtubesta mainiot esikuvat

Haittamaahanmuuttajat söivät eläkeparannukset

Kolumni: Työehtojen shoppailu on vasta alussa

Kolumni: Itsenäisyyspäivä epäperinteisin menoin

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.