Mistä näitä ryppyjä oikein tulee?

Ihmeellinen mörkö katselee nykyään peilistä aamuisin. Sillä on Sibeliusryppy, otsajuonne ja aikuisiän akne. Se on ihan hirveän näköinen, mutta veikkaisin silti, että minä se olen.

Syytän tästä kaikesta tietysti lasta. Satuin nimittäin erheessä katsomaan joitain vanhoja kuvia itsestäni niiltä ajoilta kun 12 tunnin yöunet eivät olleet poikkeus vaan sääntö. Ja tsadaa! Ei ryppyjä. Lapsen saaminen yhdistettynä uhkaavasti lähestyvään 30 vuoden rajapyykkiin ovat yhdessä (no ehkä kahdessa) vuodessa veltostuttaneet naamavärkkini kaikki kollageenit, kadottaneet kimmoisuuden ja kaiken kukkuraksi pesiyttäneet siihen (näemmä) pysyvästi finnejä.

EI TARVITSE olla kovinkaan älykäs huomatakseen hyvien yöunien ja hyvinvoivan ihon yhteyden. En väitä, että kaikki olisi pelkästään unista kiinni, mutta kyllä se vaan vaikuttaa nukkuuko kuusi vai kymmenen tuntia.

Huonosti nukutun yön jälkeen silmäpussit, kalvakka harmahtava iho ja ne kuuluisat rypyt näyttävät niin kauheilta, että tekee mieli vetää itsensä välittömästi jojoon.

Eikä siinä mitään, jos tätä tapahtuisi vain silloin tällöin, mutta kukaan ei muistanut kertoa, että lapset heräävät aamuisin tosi aikaisin. Ihan aina. Ja illalla taas kun ipanapa nukkuu, sitä kukkuu ja hilluu yömyöhään, vaikka tietää rangaistuksen olevan tulossa muutaman tunnin päästä.

PAHINTA ON, että elimistö on jo vissiin tottunut surkeisiin öihin (siis että pitää herätä kesken unien edes kerran tai kaksi, puhumattakaan pahemmasta). Sitten kun olisi tilaisuus nukkua posottaa vaikka miljoonaan, ei nukuta enää aamuyhdeksän jälkeen. Säälittävää!

Kuukausi sitten heräsin hotellissa Helsingissa aamuseitsemältä enkä saanut enää unta. Ihan järkyttävää. Istuin siinä sitten muiden aamuvirkkujen kanssa nöyränä aamiaisella, kun kaksi vuotta sitten en samaisessa puljussa edes selviytynyt aamiaiselle asti, hyvä että pääsin sängystä ylös ennen huoneen luovutusta.

ENPÄ OLISI muutama vuosi sitten uskonut haaveilevani jo tässä iässä eläkepäivistä, jolloin saa taas nukkua miten lystää ja koska lystää. Tai ehkä ei tarvitse sinne asti sitkuttaa, rukoilee vain, että päivät kuluisivat nopeasti ja vauvasta venähtäisi murrosikäinen. Silloin alkaa nimittäin aamu-uni maistua, toivottavasti.

KAIKENLAISET vanhojen akkojen hömpötykset, kuten ryppyvoiteet ja silmänympärysgeelit, alkavat hiljalleen vaikuttaa oudon kiehtovilta. Kaikki on sallittua sodassa vanhenemista vastaan, sehän tiedetään. Mutta missä vaiheessa sitä romahti ikinuoresta parikymppisestä epätoivoisesti vanhenemista vastaan pyristeleväksi esikeski-ikäiseksi?

Sibeliusryppyni syvenee uhkaavasti, jos näköpiiriin ilmaantuu jotain stressaavaa. Siihen ei paljon voiteet auta, otsani lienee muutenkin liian liikkuvainen.

Että jokohan tässä pitäisi botoxin laittoon lähteä?

Kuka puhuikaan, että vanhenemisen pitäisi olla arvokasta...

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.