Mitä järkeä on tuijottaa koko päivä miljonäärien pallonpotkimista?

Jokainen penkkiurheilija kysyy jossain vaiheessa itseltään yhden kysymyksen. Mitä järkeä tässä kaikessa on?

Miksi ihmeessä seuraan tätäkin lajia intohimoisesti? Miksi joku joukkue on minulle näin tärkeä? Ja ennen kaikkea: Miksi käytän niin suuren osan elämästäni siihen, että katson muiden ihmisten urheilua?

Tietysti näitä kysymyksiä esittävät myös penkkiurheilijan läheiset. Omakin vaimoni saattaa ihmetellä, miksi linnoittaudun viikonloppuna sohvalle tuntikausiksi seuraamaan Valioliigaa.

Eikä hän nalkuta, ei toki. Ihmettelee vain mertentakaisten miljonäärien pallonpotkimisen merkitystä aviomiehensä mielihyvän tuottajina.

IHMETYS ON kiistatta aiheellinen. Miten älykkäänä itseään pitävä ihminen voi tuijottaa lumoutuneena jalkapalloa vaikkapa kahdeksan tuntia perätysten?

Vaan jos penkkiurheilun mielekkyyttä on välillä vaikea perustella edes itselleen, niin vielä haastavampaa on yrittää puhua ulkopuolisille.

Niille, jotka eivät itkeneet Italian pudotessa jalkapallon MM-välierissä vuonna 1990. Niille, jotka eivät juhlineet HJK:n voittoa Benficasta riehakkaasti Helsingin yössä. Saatikka sitten niille, jotka eivät heränneet aamukahdelta katsomaan Michael Johnsonin ME-juoksua. Ei väliä, vaikka seuraavana aamuna lähdettiin viideltä raksalle töihin.

MITEN SITTEN selitän asian itselleni?

Vaihtelevasti.

Joskus haluan nähdä urheilun laajemmat yhteiskunnalliset merkitykset. Enkä nyt tarkoita mitään lässytystä liikunnan kansanterveydellisistä hyödyistä.

Vaan sitä, kuinka eri lajeihin ja joukkueisiin tutustuminen avaa aina myös ikkunan urheilua ympäröivään yhteiskuntaan. Olen pelkästään jalkapallon avulla oppinut todella paljon esimerkiksi Italian kulttuurista, politiikasta ja maantieteestä. Tietoa, joka muuten olisi todennäköisesti jäänyt hankkimatta.

Samalla urheilutapahtuman seuraaminen saa syvemmän merkityksen. On mielenkiintoista tietää, mistä pelataan vaikkapa silloin, kun äärivasemmistolainen Livorno kohtaa äärioikeiston Lazion. Kyse ei ole jonninjoutavasta pallonpotkimisesta, vaan poliittisesta voimankoitoksesta. Pelistä, jonka voittaminen on monelle tärkeämpää kuin seuraavien vaalien lopputulos.

Toisaalta, joskus lähestyn penkkiurheilua puhtaasti estetiikan kautta. Minulle jokainen jalkapallo-ottelu vertautuu taide-elämykseen. Huippujoukkueiden 0-0-vääntö edustaa vaikeammin avautuvaa ja sofistikointunutta avant gardea, kun taas jonkun Real Madridin ja Zürichin höntsähyökkäilyssä näen piirteitä pop-taiteesta.

Urheilu on pelkkää viihdettä, sanovat nyt jotkut. Mutta he eivät ymmärrä taide-sanan syvintä merkitystä. Eivätkä jalkapalloa.

KENTIES PARAS SELITYS penkkiurheilulle löytyy kuitenkin yksittäisistä hetkistä. Niistä hetkistä, jolloin tajuaa, ettei mitään selityksiä tarvita. Kun urheilutapahtuma huumaa mukaansa ja hullaannuttaa. Eikä katsoja voi muuta kuin haukkoa henkeään ihastuksesta.

Kun Roger Federer sujauttaa jalkojensa välistä täydellisen ohituslyönnin U.S. Openin välierissä, ei tule mieleenkään pohtia sitä, onko tämän pelin seuraamisessa mitään järkeä. Silloin on vain tunne, joka täyttää sillä hetkellä koko sielun ja sydämen.

Ja tuo tunne saa avaamaan television yhä uudestaan. Vaikka koko lauantaiksi.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.