Mitäs me aamumyllyn erotuomarit

Harvassa ovat olleet ne arkiaamut, jolloin elämäni silmäterät, nuo rakkaat kullannuppumme, eivät ottaisi mittaa toisistaan. Kuin nuoret sudet he iskevät toisiinsa kiinni heti silmät auki saatuaan. Sanansäilät viuhtovat ilmaa puhkoen, tarvittaessa sanomaa yritetään tehostaa luuvitosellakin.

Herätyskellon soitosta käynnistyvä henkinen ja fyysinen härkkimistornado lopettaa pyörimisen vasta autossa matkalla kouluun ja eskariin. Ja sielläkin vain siksi, että vanhempi istuu etupenkillä ja nuorempi takana.

Männä aamuna tuskastuin jälleen kerran mellastukseen ja ulvahdin tuskaisella äänensävyllä, että ettekö te perhanan apinat voisi edes yhtä aamua olla tappelematta? Ettekö te tajua, miten rasittavaa tuo on meille aikuisille?

– Iskä, ei tämä nyt vaan mene niin, huudahtaa esikoinen äänensävyllä, joka on täynnä viatonta hämmästystä.

Mitä tuohon nyt pystyi sanomaan. Ei mitään. Oikeassahan lapsi oli.

Noina hetkinä sitä ymmärtää, mitä mukuloiden tulevien isovanhempien vinot hymyt tarkoittivat, kun heille aikanaan kerrottiin iloisesta perheuutisesta. Lapset kostavat vanhemmilleen sen, mitä nämä ovat omille vanhemmilleen tehneet lapsena. On siis parasta alistua ja ottaa ansaitusti vastaan kaikki kurmootus, mitä tenavat tarjoavat.

Alati sopuisaa sisarparia ei löydy kuin satukirjoista. Oikeasti sisarukset käyttävät toisiaan sparrauskumppaneina elämän kivikkoisiin kuohuihin valmistautuessaan. Sellaista vanhempaa, joka ei koskaan korota ääntään, ei puolestaan ole olemassa kuin kasvatusoppaissa.

Lohtua saan toki siitä, että ei tätä kestä enää kuin sellaiset kymmenen vuotta. Silloin ensimmäisemme on nuori aikuinen ja muuttanee pois kotoa omaan kämppäänsä.

Jälkeläisten kasvattaminen on taitolaji, johon ei voi valmistautua etukäteen mitenkään. Ensimmäisen lapsen kohdalla kasvattaja kasvaa vähintään samanlaisin harppauksin kuin hoivaamansa ihmistaimikin.

Mahdollisen toisen jälkeläisen synnyttyä perusrutiinit, kuten oksennuksen pidätteleminen vaippaa vaihtaessa, tulitikkujen virittäminen silmäluomien väliin ja ruokkimiseen liittyvät maanittelurituaalit, ovat jo selkärangassa.

Esikoisten kohtalona onkin tyypillisesti olla harjoittelukappaleita matkalla kohti parempaa vanhemmuutta.

Kuopukset eivät toisaalta saa samanlaista jakamatonta huomiota osakseen. Heitä valmistellaan elämän pyörteisiin siinä sivussa, samassa sumussa isoveljien tai -siskojen kanssa.

Kaikesta kinastelustaan huolimatta meillä valtaa pitävä kaksikko on selvästi jo solminut, tietämättään ja silti ikiaikaisen luontevasti, elinikäisen siteen toisiinsa. Ja ehkäpä juuri siksi vanhempansa jaksavat toimia jälleen kerran uuden aamumyllyn erotuomareina.