Miten kaikista tuli koomikoita

Ihminen on alastomimmillaan silloin, kun on tosissaan. Nykymaailmassa totinen paasaaja on piristävän hauska ilmestys, koska laji on kuolemassa sukupuuttoon. Jossain vaiheessa kaikista tuli kotikoomikoita. Yhteiskunnan läpäissyt muutos tapahtui salakavalasti.

Kouluaikoinani hyvälle opettajalle piisasi, että hän paukutti derivaatat ja kitki anarkian luokasta. Nykyopettajan pitää heittää 45 minuutin lavasetti tunti, viikko, kuukausi ja vuosikymmen toisensa perään mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Vanhoina hyvinä asiallisina aikoina linjurikuskille riitti, että hän piti auton tiellä ja muisti pysäkit, eikä hänen tarvinnut väkisin vääntää huonoja vitsejä mikrofooniin.

Vuonna 1991 sukupolvensa viimeinen tosikko Kurt Cobain kirkui tuskaansa: "tässä olemme, viihdyttäkää meitä". Ja meitähän on nauratettu siitä lähtien itsemurhan partaalle.

Viihdytyskulttuurista on ollut kansantaloudellista hyötyäkin. Vuosituhannen vaihtuessa joutilaista tyhjännaurajista tuli yhdessä yössä arvostettuja stand up -koomikkoja. Loput räkättäjät siivottiin työttömyystilastoista kirjoittamaan hassuja kolumneja Suomen viiteen miljoonaan sanoma-, aikakaus-, ammatti-, harraste- ja ponilehteen. Surettaa ajatella, kuinka itsekin olen vääntänyt kehnoa vitsiä, vaikka olen huvittavampi tosissani.

Koomikot kautta aikojen ovat nähneet maailman ja ammattinsa raadollisuuden repien niistä huumoria. Suomalaiskoomikotkin ovat ylivoimaisesti hauskimmillaan ollessaan tosissaan. Mikään ei ole hulvattomampaa kuin koomikot Ruonansuusta Loiriin mankumassa komedian helvetillisestä raskaudesta. Speden hahmoista hauskin oli Pertti Pasanen, joka keksi Uuno-rahasammon ja hyppäsi Speden speleissä suu mutrussa narua.

Huumori on sukupolvisidonnaista, eikä ikääntyminen naurata yhtään. Katkesin ensimmäiselle Jackass-elokuvalle (2002), jossa ammuttiin raketteja hanurista, mutta Duudsonien tekoräkätys vain suututtaa. Ikäpolveni on evoluutiossaan oppinut ampumaan raketteja hanurista, mutta ei osaa enää vitsin kertomisen jaloa taitoa, kuten ei säilömistä, eikä maakuntalaulujakaan (Harjoittelen parhaillaan Lapin maakuntalaulua, joka on kymmenen kertaa pontevampi kuin Keski-Suomen ujellus).

Peittelemme osaamattomuuttamme ja siitä kumpuavaa päättymätöntä häpeää loputtomilla itseironisilla huomioilla ja jatkuvilla viittauksilla populaarikulttuurin naurettavuuteen, kuten sukupolvemme tuntojen tulkissa tv-sarja Pasilassa viikoittain ironisoidaan. Ennen vanhaan itseironista ihmistä kehuttiin hyvästä itsetunnosta ja kyvystä nauraa itselleen. Itseironiassa ei enää ole mitään ylevää. Se on nykyajan pakkomekanismi, jonka jälkeen on luvallisempaa olla julma lähimmäiselleen. Häpeän julkisesta käsittelystä on tullut nuorten itsesuojelumekanismi.

Ennen päätepistettä pitäisi tietää, oliko tämä totta vai oliko kaikki lekkeripeliä.

Kirjoittaja on poliittisen historian tutkija ja Keskisuomalaisen avustaja.