Miten tässä näin kävi?

Euroopan kehittyneissä demokratioissa harjoitetaan aluepolitiikkaa eli tasoitetaan maan eri osien kehitysedellytysten eroja. Aluepolitiikan välttämättömyydestä ollaan muissa maissa jokseenkin yksimielisiä, mutta Suomessa merkittävät tahot pitävät aluepolitiikkaa luonnollista kehitystä jarruttavana politiikkana. Koko maan pitämistä edes kohtuullisesti mukana kehityksessä eivät kaikki poliittiset ryhmät pidä tavoittelemisen arvoisena.

Tämä johtopäätös on väistämätön, kun tarkastelee hallituksen politiikkaa Keski-Suomen näkökulmasta. Aluepolitiikka on korvattu keskittämispolitiikalla.

Työttömyysaste on Saarijärvellä 20,8 ja Salossa 16,8 prosenttia. Mutta Saarijärven asemaa heikennetään ja Salon parannetaan. Peruste on paljon puhuva: Salossa on huomattavasti paremmat taloudellisen kasvun edellytykset kuin Saarijärvellä. Toisin sanoen lähtökohdiltaan heikkoja ei kannata tukea, vaan varat on keskitettävä vahvojen kasvun vauhdittamiseen

Hallituksen linja on aluepolitiikan irvikuva.

Se ihmetyttää, että Keski-Suomen asema heikkenee aikana, jolloin maakunnan edustus valtioneuvostossa on historiallisen vahva. Keski-Suomesta on kaksi ministeriä, jotka kumpikin kuuluvat kiistatta hallituksen vaikutusvaltaiseen ydinryhmään.

Hallinto- ja kuntaministeri Henna Virkkunen (kok.) ja peruspalveluministeri Susanna Huovinen (sd.) istuvat siinä pöydässä, jossa hallituksen suuret ja pienet linjapäätökset tehdään. Keskisuomalaisten ministerien arvovallan ja asiantuntemuksen tiedetään olevan sitä luokkaa, että heidän ylitseen ei hallituksessa kävellä.

Mutta miksi juuri tässä maakunnalle tärkeässä asiassa kävi näin, ihmettelevät monet keskisuomalaiset – aivan erityisesti Saarijärven ja Viitasaaren seuduilla.

Hallituksessa täytyy olla poikkeuksellisen kovia voimia, joiden mielestä väestön ja taloudellisen toiminnan keskittymistä ei pidä yrittääkään estää vaan pikemminkin vauhdittaa. Se merkitsee kylmää kyytiä Keski-Suomelle.

Niinkin väitetään, että maakunnan ministereillä ei ole tässä asiassa riittävää puhtia eikä oikein tahtoakaan. Mene ja tiedä, mutta paljon maakunta tällä politiikalla menettää.

Poliittisesta latauksesta huolimatta Suomessa on harjoitettu aluepolitiikkaa ainakin 1960-luvulta lähtien.

Pääministeri Ahti Karjalaisen Sonkajärven puhetta vuodelta 1962 pidetään aluepolitiikan historiallisena avauksena.

”Meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa istua kädet ristissä katsomassa, miten yleisen hyvinvoinnin lisääntyessä ihmisten elämänedellytysten eroavuudet maan eri osien kesken yhä vain kasvavat. Tällaista ’antaa mennä’ -kehitystä ei voi puolustaa taloudelliselta, sosiaaliselta eikä sivistykselliseltä kannalta”, pääministeri painotti sihteerinsä Jouko Loikkasen kirjoittamassa puheessa.

Karjalainen ennusti Sonkajärvellä, että alueiden kehityserojen tasoittamiseen tähtäävää politiikkaa tultaisiin myös vastustamaan. Aluepolitiikka ei hänen mukaansa istu seuraavanaiseen ajatteluun: ”Jos jokin alue maassa autioituu, autioitukoon, se on vapaan kilpailun sanelema tulos”.

Tältä meno nyt kuitenkin näyttää.