Monenlaista kilpailukykyä

Kilpailukyky on se valttikortti, jota näinä päivinä lyödään ahkerasti pöytään niin hallituksen kehysriihessä kuin työmarkkinaneuvotteluissakin.

Käsite putkahtaa tavallisten suomalaisten eteen yleensä yllättäen. Yleensä noissa tilanteissa Suomen kilpailukyvyn kerrotaan dramaattisesti romahtaneen, vaikka maallikko ei välttämättä huomaa kehityksessä mitään muutosta.

Oman osuutensa kokonaiskuvan hämärtymiseen on tuonut talouden globalisoituminen, joka maailmanmarkkinoilla näkyy muun muassa niin, että yritykset kilpailevat yhä enemmän tuotteiden sijaan tuotantoprosessin osilla. Tuote voidaan koota eri maista valmistetuista osista maassa, jossa ei ole valmistettu yhtään sen osaa.

Talous ja yhteiskunta -lehden teemanumero (T&Y 1/2013) valottaa aihetta monipuolisesti ja muistuttaa, että kilpailukykyä on monenlaista.

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta tarkastelee Suomen kilpailukykyä ulkomaankaupan rakenteen näkökulmasta. Kilpailukykyä arvioitaessa on valittava mittarit, maat joihin verrataan, painot verrokkiyksiköille sekä vertailujen alkuajankohta. Jokaisen mittarin valinta vaikuttaa tuloksiin.

Haaparannan mukaan tätä on suomalaisessa kilpailukykykeskustelussa käytetty tietoisesti ”valikoivana harhana” niin, että pääasiaksi saadaan jokin kilpailijamaiden institutionaalinen muutos, jota kopioimalla voitaisiin purkaa työmarkkinoiden säätelyä.

Haaparannan oma johtopäätös on, että Suomessa on rakenteellinen kilpailukykyongelma, joka johtuu yritysjohdon heikosta liiketoimintaosaamisesta. Tuotevalikoima on kapea eikä sitä osata uudistaa ja markkinoida, koska tämänhetkinen tuotanto ei tue uudistuksia.

Yritystasolla asiat halutaan usein nähdä yksinkertaisina: kilpailukyky tarkoittaa tuotteen suhteellista hintaa ja laatua verrattuna ulkomaisiin tuotteisiin. Tällöin halvat tuotanto- ja työvoimakustannukset ovat kilpailukeino, koska ne mahdollistavat kilpailukykyisen hinnoittelun.

Mutta kun tarkastelu siirretään kansantalouksien ja maiden tasolle, asetelma muuttuu. Kansakuntien vertailuissa kilpailuetuna ei yleensä pidetä sitä, että jonkin maan kansalaiset saavat huonompaa palkkaa, nauttivat heikompaa sosiaaliturvaa ja elävät köyhempää ja oikeudettomampaa elämää kuin muiden maiden kansalaiset.

Yhteiskuntatieteilijä sanoisi, että kyseisellä kansakunnalla ei ole varaa korkeampiin palkkoihin, koska se ei ole riittävän kilpailukykyinen. Reddal Oy:n toimitusjohtaja Per Stenius sanoo omassa T&Y-artikkelissaan, että ”kansakunta, joka luo arvoa tehokkaasti, on kilpailukykyinen ja vaurautta luova”.

Omistajapuolella tuo kilpailukykyinen luovuus näkyy muun muassa siinä, otetaanko tuotot ulos osinkoina vai panostetaanko rohkeasti tulevaisuuteen. Mutta oikeastaan Steniuksen määritelmästä on vain askel hyvinvointivaltiopolitiikkaan, jonka keskeiset elementit kuten laadukas koulujärjestelmä ovat olennainen osa laajaa kilpailukykypolitiikkaa. Tätä hänen mielestään osoittaa esimerkiksi se, että autoteollisuudessa ”saksalaisesta insinööritaidosta” on tullut eräänlainen kattobrändi, joka tarjoaa kilpailuetua kaikille saksalaisvalmistajille.