Muistakaamme hetki Mandelaa

Äkkiseltään on vaikea keksiä ihmistä, joka olisi saanut yhtä monia palkintoja ja kunnianosoituksia kuin tasan vuosi sitten kuollut Nelson Mandela.

Nobelin rauhanpalkinto yhdessä presidentti F. W. de Klerkin kanssa on palkinnoista kaiketi merkittävin. Muusikot ympäri maailman ovat tehneet hänestä lauluja, yliopistot nimenneet kunniatohtoriksi ja kirjailijat sekä elokuvatuottajat ikuistaneet hänen elämäänsä tekstin ja kuvan muotoon.

Mandelalle on pystytetty myös näköispatsaita, joista viimeisin, varsinainen jättimandela, syleilee Etelä-Afrikkaa hallituspalatsin edustalla Pretoriassa. Mandelaa hehkutetaan, eikä rosoista haluta puhua.

Kuusikymppinen Mimi Konidaris muistaa Mandelan myös henkilökohtaisesti. Hän ja tarjoilijakollegat suorastaan kivettyivät kerran, kun Mandela pian vankilasta vapauduttuaan asteli sisään Konidariksen perheen ravintolaan.

Konidaris hehkuttaa herrasmiestä, joka huomioi ja kätteli henkilökunnan jokaisen jäsenen ja tilasi sen jälkeen kupin teetä, ilman sokeria. Pian perään tuli presidentti de Klerk, joka ei huomannut tai ollut huomaavinaan ketään. Konidaris muistaa tympeän ja hermostuneen de Klerkin. Herrat olivat valinneet ravintolan salaiseksi neuvottelupaikaksi.

Odotan vastaavaa suitsutusta, kun kysyn viisikymppiseltä Nomsa Ntshizalta, miten hän muistaa Mandelan. Ennakkoluulo murenee. Ntshizaltan mielestä Mandela kiirehti tekemällä liikaa kompromisseja. Hänen mukaansa Afrikan kansalliskongressin (ANC) olisi pitänyt jatkaa aseellista taistelua, olihan valkoinen Etelä-Afrikka vuonna 1989 jo polvillaan.

Ntshizalta ei halua nostaa Mandelaa eikä ketään muutakaan aktivistia jalustalle. Hänelle liike, ANC ja sen tavoitteet, oli ja on edelleen kaikkein tärkein voima. Ei kukaan yksilö.

Ntshizalta muistuttaa, että taloudellinen rotusorto jatkuu. Maanomistus ja liike-elämä ovat edelleen suurimmaksi osaksi valkoisissa käsissä. Muutokseen johtaneiden neuvotteluiden tärkein tavoite oli taloudellista eriarvoisuutta merkittävämpi. Kysymys oli vallansiirrosta, jonka edellä valkoinen hallitus piti vakuuttaa siitä, että musta enemmistö ei ole tekemässä vallankumousta.

Näihin neuvotteluhuoneisiin Mandela tuotiin salaa vankeudesta ja näissä neuvotteluissa miehen selväjärkisyys ja tarkkanäköisyys yhdistettynä koviin tavoitteisiin oli vertaansa vailla ja merkittävä. Itsestään selvää on, että kaikki toimivat äärimmäisessä paineessa, jossa yksikin virheliike olisi voinut johtaa huonompaan lopputulokseen. Mandelan tavoite oli kaikille yhtäläinen äänioikeus ja vapaat vaalit, mikä toteutui vuonna 1994. Samana vuonna hänestä tuli presidentti ANC:n voitettua vaalit ylivoimaisella enemmistöllä.

Jostain, ehkäpä juuri edellä mainitusta raudanlujasta kylmähermoisuudesta, Mandelalle ollaan suunnattoman kiitollisia. Miehen kuva koristaa edelleen monia julkisia ja yksityisiä tiloja täällä Etelä-Afrikassa.

Köyhät eivät ole köyhiä ja rikkaat rikkaita Mandelan takia, mutta kenelläkään ei ole oikein muuta kuin Mandela. Ikoni, johon kaikki aina palaa. Onnistuneen vallansiirron symboli.

Kirjoittaja on Etelä-Afrikassa Johannesburgissa asuva vapaa toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.