Muistiin tatuoitu tuska

Saksassa julisteet huutavat: Myöhäistä, mutta ei liian myöhäistä. Simon Wiesenthal -keskus etsii viimeisiä elossa olevia natsirikollisia tuomiolle. Vanhat miehet ovat enää muisto siitä, mitä he olivat toisen maailmansodan aikaan. Silti: ihmisyyttä vastaan tehdyt rikokset eivät vanhene.

Keskitysleirien kauhut tatuoitiin vankinumeroina käsivarsiin, mutta ennen kaikkea muistoihin. Kirjoitettu historia on toisinto menneestä.

Tuomitsemista ja paheksumista tärkeämpää on totuuksien etsiminen, ymmärtäminen. Aikalaisen totuus ja nykytotuus ovat kaksi eri asiaa. Oma lukunsa on myös sodan voittajien totuus. Näiden kolmen ero on tiedostettava.

Toisen maailmansodan tapahtumat ovat pitkän tapahtumaketjun seurausta. On etsittävä syitä tilanteen kärjistymiseen. Pahoja tekoja ei pidä missään olosuhteissa hyväksyä, mutta on ymmärrettävä, missä olosuhteissa ihmiset ajautuivat pahaan. Vain siten voimme yrittää estää tulevia vääryyksiä.

Sotarikollisten tuomiot eivät voi hyvittää heidän tekojaan. Historiantutkimus tekee osaltaan hyvitystyötä: ”vääryyden muistamisen julkista tunnustamista”. Jan Löfströmin toimittama teos Voiko historiaa hyvittää? kuvaa tutkimuksen merkityksiä.

Jokaisella on oikeus historiaansa. Julkinen tunnustaminen vähentää yksilön taakkaa, antaa oikeutusta yhteiskunnan jäsenenä. Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm kirjoittaa uutuusromaanissaan hyvin: ”Historia tekee kipeää. Sen väleistä tihkuu verta. Se asettee sietämättömiä rajoja ihmiselle ja yhteisölle. Siksi se on äärimmäinen peli.”

Voisiko pahan antaa anteeksi? Kansanmurhan yhteydessä anteeksiannosta puhuminen kuulostaa irvokkaalta. Pienet vääryydet voidaan kuitenkin sivuuttaa olankohautuksella. Kuten filosofi Vladimir Jankélévitch kirjoitti, ”vain anteeksiantamaton voidaan antaa anteeksi.”

Historiantutkimus luo mahdollisuuksia anteeksiannolle. Häviäjien historiaa on tutkittu ja tuomittu. Maailmansodan voittajavaltioiden takapihoilla on kuitenkin yhä tutkimattomia vääryyksiä. Nekin on tuotava julki. Kyse on kollektiivisestä vastuunkannosta.

Anteeksiannon vastakohta, kosto, on vaarallinen vaihtoehto. Keskitysleirien kupeessa kasvaneet natsijohtajien lapset pelkäävät yhä paljastumistaan. Heidän lapsuutensa suojattu todellisuus krematorioiden katkussa oli heille totta, mutta ei oikea totuus. Keskitysleiriä johtanut Rudolf Höss asui perheineen Auscwitzissa. Tytär Brigitte on sittemmin paennut historiaansa Yhdysvaltoihin. Siellä hän sai työn Saksasta paenneen juutalaisen yrityksestä. Yrittäjä tiesi Brigitten taustan, mutta ymmärsi eron isän ja tyttären välillä (Washington Post 7.9.).

Simon Wiesenthal-keskus kantaa merkittävän miehen nimeä. Oikea Simon Wiesenthal selvisi keskitysleireiltä ja omisti elämänsä natsirikollisten paljastamiselle. Hän sai lempinimen ”Kostaja”, vaikka ymmärsi jo varhain koston mahdottomuuden.

Tärkeintä oli totuus. Wiesenthal saattoi oikeuteen muun muassa Adolf Eichmannin, mutta kiersi myös vapauttamassa SS-sotilaita, jotka olivat osoittaneet inhimillisyyttä vankeja kohtaan.

Totuuden jälkeen anteeksianto on varteen otettava mahdollisuus. Se ei pyyhi tapahtunutta pois historian lehdiltä, mutta se siirtää sen sinne, pois ihmisten iholta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.