Muistitta en ole minä

Muistisairaus koettelee potilaan lisäksi myös läheisiä. Se iskee elämään kuin myrskytuuli.

Ensin pienenä puhurina. Unohtuu kotiosoite, puhelinnumero tai se, minne olinkaan matkalla. Sitähän sattuu meille jokaiselle, sattuuhan?

Ensihenkäyksiä seuraa mylläkkä. Mitä tapahtuu minulle, mitä tapahtuu meille? Sitä haluaisi pitää kynsin ja hampain kiinni elämästään, muistoista. Silti se kaikki hapertuu pala palalta.

40 vuoden päästä tuskin enää tunnen miestäni ja lapsiani. Suvussani on muistisairaus ja se väijynee myös minua.

Muistisairautta on vaikea seurata vierestä, mutta vielä raskaampaa se on kokea.

Isoäitini sairastui kun olin kahdeksanvuotias. Hänkin tiesi, mitä odottaa. Olihan hän hoitanut oman isänsä loppuun saakka. Silti hän oli turhautunut ja vihainen siitä, mikä tapahtui vääjäämättä. Se, ettei muistisairas itse ymmärrä tilaansa, ei pidä aina paikkaansa.

Ensin katosi viimeisimmäksi koettu. Hän saattoi lähteä ulos vaeltelemaan tietämättä, kuka on tai minne mennä. Muutaman vuoden kuluttua ukonilma merkitsi hänelle pommitusta. Sitten olivat olemassa vain isä ja äiti – mutta missä he olivat?

Vahvasta ja itsenäisestä aikuisesta naisesta tuli joku toinen, jonka sisältä pilkahteli hetkittäin oikea persoona. Ne harvat selvät hetket olivat kullanarvoisia. Samalla heräsi toivo, ehkä tämä vielä tästä? Vaikka kyllähän me kaikki tiesimme.

Omat lapsenlapset ja lapset muuttuivat tuntemattomiksi. Maailma muuttui pelottavaksi, ventovieraaksi. Kuka oli se mies, joka heräsi hänen vierestään aamuisin? Vieras, ja silti se ainoa vähänkään tuttu.

Kumarainen, vanha mies huolehti vaimostaan kuin pikkulapsesta. Se oli pitkän yhteisen matkan viimeinen taival. Raskaat, väistämättömät jäähyväiset. Ne kestivät kymmenen vuotta.

Lopulta vaimo ei enää muistanut, miten lusikkaa käytetään. Mies syötti hellästi kuin linnunpoikaa – hitaasti, lusikallisen kerrallaan. Sodankäynyt mies vaihtoi vaippoja ja teki ympärivuorokautista hoitotyötä. Sen suurempaa rakkaudenosoitus ei voi olla.

Se, mitä mieleen jäi jäljelle maailman hapertuessa, yllätti. Isoäiti katsoi hämmästyneenä hammasharjaa, mutta osasi kasvien latinankieliset nimet ja vastasi kysymyksiin sujuvasti kuudella kielellä.

Ja lapsuusvuosiensa laulut hän osasi erityisen hyvin. Niistä kumpusi aitoa iloa loppuun saakka.

Sen jälkeen meille muille jäivät muistot. Vahvimpana elää mielikuva siitä, minkälainen hän oli. Mutta ihan yhtä totta ovat myös ne viimeiset kymmenen vuotta.

Siskoni muistaa hänestä vain sen, millaiseksi muistisairaus hänet muutti. Kaikki muu kelluu kerrottujen muistojen, katoavaisen muistin, varassa.

Isovanhempieni kaltaisia pariskuntia on paljon. Keski-Suomen muistiyhdistyksen Kaisa Karhu kirjoitti (Ksml 16.9.) heistä hyvin. Keski-Suomen 4 000 muistisairaasta noin 350 on sairastunut alle 65-vuotiaana.

Muistisairaus voi murentaa kenet tahansa. Asiaa ei muista, ennen kuin muisti hapertuu.

Viimeksi tänään jouduin miettimään, mikä päivä nyt oikein onkaan. Mutta sitä sattuu meille jokaiselle.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.