Muistot valuivat vessanpöntöstä bittiavaruuteen

Tiputin Nokia N900 -älypuhelimeni vessanpönttöön. Alle vuoden ikäinen, puolisentuhatta euroa maksava taskutietokone sanoi sillä sukelluksella sopimuksensa irti. Siitäkin huolimatta, ettei molskahdus ollut edes kokovartalomallinen, eikä kastautuminen kestänyt kuin muutaman sekunnin. Juu, saa nauraa, olen sen ansainnut. Mitäs pidin kapistusta verkkareiden risassa taskussa. Sieltä se nesteeseen livahti.

Vein vehkeen kännykkähuoltamoon, jossa sille annettiin ultraäänipesu. 99 euron operaatio sai nokialaisen heräämään, mutta korjaamon edustajat varoittelivat, että jäähyväiset saattavat olla edessä.

Niiden muutaman päivän ajan, jotka N900 korjaamista odotti, kärvistelin melkoisissa tuskissa. Laitteen 32 gigatavun kovalevylle kun oli kertynyt viime tammikuusta asti puolisentoista tuhatta valokuvaa. Monenkirjavista videopätkistä, äänityksistä ja tekstimuotoisista muistiinpanoista puhumattakaan.

Eikä varmuuskopiosta tietenkään ollut tietoakaan. Jos taskukompuutteria ei saataisi elvytettyä, singahtaisi vessanpöntöstä bittiavaruuteen lähes vuoden muistot.

Saatuani masiinan takaisin tökkäsinkin tärisevin käsin sen persuuksiin välittömästi datapiuhan pöytätietokoneen ääreen päästyäni. Nyt on varmuuskopioitu. Ja jatkossa aion harrastaa sitä säännöllisesti.

SAMAAN AIKAAN kun ihmiset valokuvaavat digikameroiden ansiosta enemmän kuin koskaan, vedostetaan kuvia valokuvausliikkeissä koko ajan vähemmän. Kuvat jäävät kovalevyjen tiedostokansioihin oikeiden valokuvakansioiden pölyttyessä kauppojen hyllyillä.

Tokihan valokuvia pystyy katselemaan tietokoneelta tai televisiosta isompana kuin "kymppikokoisina" paperivedoksina. Samaa historian ikuistamisen tunnelmaa niistä ei ruudun kautta kuitenkaan välity.

Ulkoinen kovalevy ei tarvitse kuin tiputtaa vahingossa lattialle, niin johan ovat muistot muussina. Eivätkä kovalevyt muutenkaan ole ikuisia, päinvastoin. Jo muutaman vuoden aktiivinen käyttäminen saattaa jauhaa tekniikan tohjoksi. Kokemusta on. Toki tiedostot voi nykyään tökätä myös pilveen, eli käyttää tarjolla olevia monenkirjavia verkkotallennuspalveluja. Tietoturva ja käytettävyys askarruttavat kuitenkin varmasti vielä monia.

VANHANAIKAISEKSI leimautumisenkin uhallakin on tunnustettava, että olen vankkumaton fyysisten esineiden ystävä. Vaikka kuuntelenkin huomattavan suuren siivun kuluttamastani musiikista nykyisin mp3-muodossa, haluan originaalilevyn hyllyyn. Kirjoista puhumattakaan.

En käsitä, miksi kukaan maksaisi esimerkiksi The Beatles Box Set -kokonaisuudesta iTunes-mp3-kaupassa 149 euroa. Johan tuolla rahalla saa läjän Beatlesia cd-formaatissakin. En myöskään ymmärrä, miten kustantamoala kuvittelee sähkökirjan lyövän läpi, jos digiteos maksaa suunnilleen yhtä paljon kuin paperinen. Enkä muutenkaan aio jatkossakaan lukea lehteäni enkä varsinkaan kirjojani lukulaitteesta. Paperiromaanista eivät lopu patterit.

Kaltaiseni harmaaparrat jäänevät silti lähitulevaisuudessa pieneksi narisevaksi vähemmistöksi.

Karmeimmassa painajaisessa digilevityksen varaan jääneet musiikki, kirjallisuus ja elokuvat muuttuvat nopeasti yleishyödylliseksi datavirraksi. Aivan kuten Piraattipuolueen kaltaiset "kaikki tänne nyt heti ja ilmaiseksi" -äänitorvet ovat jo pitkään toitottaneetkin. Siinä asenneilmastossa noudatetaan virtuaalijokamiehen oikeutta. Eivätkä sisällöntuottajat saa kuin murusia.

Mutta hei, ainahan luovan alan pyristelijät voivat mennä oikeisiin töihin.

Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen esimies.