Mulla on jo vähän ikävä niitä tyyppejä

Kaikkihan sitä tekevät, jotkut jopa tuntitolkulla joka päivä, toiset isommalla ryhmällä. Mutta miksi ihmeessä meillä on sitten tarve katsella muita tekemässä sitä?

Ja puhdista nyt mielesi, hyvä ihminen! Minä tarkoitin ihan vaan television katsomista. Kolmatta tuotantokauttaan lopetteleva Sohvaperunat on ohjelma, joka näyttää ihmisiä katsomassa televisiota. Huomenna tulee tämän tuotantokauden viimeinen jakso. Koen lievää ahdistusta sen vuoksi.

Olen katsonut Sohvaperunoita kaikkina aikoina vain kaksi jaksoa. Suhtauduin lähtökohtaisesti moiseen formaattiin erinomaisen vastenmielisenä. Kun sitten sorruin, jäin välittömästi koukkuun. Ja nyt se loppuu! Hirmuista.

Se on vähän kuin katsoisi telkkaria isommalla kaveriporukalla. Ja isommassa porukassahan on aina niitä, joiden kanssa synkkaa ja sitten niitä, joilla ei ole niin väliksi. Niin tässäkin. Jotkut sohvikset ovat suorastaan vastenmielisiä, mutta esimerkiksi Lauttasaaren seniorikodin ”Ukkiskerhon” papat aivan päälliköitä.

Tiedän erään perheen, jonka perjantai-iltojen rutiineihin Sohvaperunat on uinut vahvasti mukaan.

”Mulla on jo vähän ikävä niitä tyyppejä”, virkkoi nuori nainen ehkä tunti ohjelman päättymisen jälkeen viime perjantaina.

”Niin mullakin”, vastasi hänen miehensä.

Jos ”perut” valtaavat tällaisen tilan nuorten, aktiivisten ja sosiaalisten ihmisten kotoa, niin mikä onkaan ohjelman merkitys ihan oikeasti yksinäisille ihmisille?

Se voi joissain tapauksissa olla jopa mittaamaton.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.