Multa josta kasvamme

Vanhassa lastenlaulussa kysytään, missä on pilven hautausmaa tai missä tähti levätä saa.

Joku tämän ajan lapsi saattaa esittää sydänmaan kuoppaa ja salaista osoitetta, jonka koordinaatit kätketään gps-paikantimeen. Pilvi on huumetta, joka pitää piilottaa poliiseilta ja tähti on stara, jota paparazzit jahtaavat.

Luemme mitä ymmärrämme, kuulemme mitä käsitämme. Kasvamme mullassa, johon meidät on istutettu.

Se multa on arvoja ja aatteita, henkistä ja hengellistä perintöä, joka ruokkii kasvua paria kvartaalia pitempään, sukupolvienkin yli.

Häkellyttävän monen mullaksi riittää nyt raha, valta tai julkisuus. Päivän kiva juttu. Viihde. Se on kepeää, ja kaiken, mitä on tavoitellut, minkä turvaan uskonut, voi menettää muutamassa vuodessa. Jopa hetkessä.

Yhtäkkiä minuus on nurin perin, juuret sikin sokin, eikä lähellä yhtään ihmistä, joka sanoo, että tunteet on okei, suru on okei, häviö ja heikkous on okei.

Että kaikesta selvitään, jos on joku, joka sanoo, että pannaan mun repaleet sun riekaleita vasten ja tanssitaan hidasta itkua.

Tai pidetään joskus semmoset seurat, että itketään vaan. Jokaisella joskus sylissään kaksi köyhää kättä.

Pulamiehiä on paljon, tunnustajia vähän, vaikka juuri sitä ihmisen lapsi toivoo, että tulisi nähdyksi syvyyksineen ja sellaisena kelpaisi.

Rohkeimmillani olen silloin, kun otan vastaan pienuuden ja avuttomuuden. Silloin avaan sylini myös auttajalle.

Kyynikko sanoo, että hylätyn syli on maan povessa. Että kukaan ei ota ajassa vastaan elämässä epäonnistunutta, katso hellin silmin ja sano, että jokainen joskus.

Kirjailija Joel Haahtela sanoo romaanissaan Tähtikirkas, lumivalkea, että mieleltään järkkyneet ovat Kristuksen kaltaisia.

Taas yksi lause, jonka kanssa voi matkustaa Siperian halki.

Suhteemme heikkouteen määrittää ihmisyyttämme. Ilman sitä ei ole inhimillisyyttä. Ja heikkoutta ei ymmärrä ilman kokemusta, ilman suostumista tarvitsevaksi.

Mikä hirmuinen paradoksi ajan ihanteiden kanssa. Nythän pitää pärjätä, tahtoa, tallata. Olla minä! Haavoittumaton ja häikäilemätön. Ulosmitata hyöty ja turruttaa syvemmät kerrokset viinalla tai viihteellä.

Paitsi että kaikki on aivan loogista. Syytä ja seurausta. Terveet sairastuvat inhimillisyytensä kadottaneesta ajasta. Simpukoista voi tunnistaa vesien saasteet, särkyvistä vinksahtaneen maailman.

Kyse ei olekaan yksilön, vaan yhteiskunnan sairaskertomuksesta.

Syvää multaa on ehdoton rakkaus, mutta missä sitä on? Äiti Amma kävi ja meni pois. Taivaan iloonkaan ei uskalla luottaa, kun pappikin jo esittää, että ei puhuta Jumalasta, vaan kaikkinaisesta hyvästä.

Toisaalta tämä tarjous on helppo ostaa, kun Jumalasta puhutaan isänä ja isä kuitenkin jättää, koska kaikki eroavat.

Hyvän kaveriksi käy myös itämainen filosofia ja mitä näitä kaikkia kivoja on, joiden avulla rakentaa moraalia fiilispohjalta.

Mutta miksi silti tuntuu huteralta…

Rakastan körttiläisyyttä, joka puolustaa arkaa ja ikävöivää uskoa, josta kaikkinainen rintaan lyöminen on kaukana.

Rakastan lapsenuskoa, josta ei ole käymään opillista kinaa, joka väsyy jankkaamaan joutavia ja uskoo vaan. Että Jumala on ja pitää meistä huolen – vaikka luottikin vähän liikaa, kun antoi vapaan tahdon valita hyvän ja pahan välillä.

Rakkautensa vakuudeksi lähetti sentään poikansa maailmaan, kun tiesi, että tyrimme kuitenkin.

Rakastan rauhaa, joka kasvaa siitä, kun arjessa ja tiukassa paikassa voin huokaista ”Herra armahda” ja luottaa, että se riittää. Se riitti raavaille miehille lapsuuden seuratuvan penkeillä, se riittää minulle.

Multaa on se henkinen, hengellinen ja kulttuurinen perintö, jossa kasvoin uskomaan, että mahalasku sallitaan, hauraus hyväksytään ja syvimpäänkin syyllisyyteen yltää armon vilaus.

Kuolema ei pelota, kun tiedän, että Vapahtajani tuntee minut ja haavani ja voin luottaa virrentekijän sanoin: ”Jos luoksesi en pääse voittajana, saan tappioni tuoda kuitenkin.”

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.