Mummini oli navigaattorin esiaste

Edesmenneen isoisäni ajovarusteisiin kuuluivat vasikannahkaiset ajohanskat – nuo tyylikkäät, mutta käyttötarkoitukseltaan hämärän peittoon jääneet käsineet. Mietin silloin ja mietin yhä, mikä niiden tarkoitus oikein on – lämmittää sormia vai antaa parempi pitävyys ratista?

Vaarini hanskat olivat niin ohuet ja käden selkäpuolelta pitkälti avoimet, että niillä ei todennäköisesti ollut varsinaista lämmitysominaisuutta. Mitä taas pitävyyteen tulee, niin eikös paljas ihmisiho ole aika luistamaton muovisella tai nahkaisella ratin pinnalla.

Ehkä kyseessä oli pikemminkin sellainen tyyli-ennen-tarkoitusta -varuste. Että ”onpa hyvännäköiset, mutta täysin turhat hanskat. Voisikohan niitä käyttää vaikka ajaessa?”

Tein auton ajohanskoista muutaman nettihaun ja totesin, että tismalleen samanlaisia hanskoja myydään yhä. Vaarini oli siis aikaansa edellä tai sitten vain yksi porras ikiaikaisessa ajohanskojen jatkumossa. ”Mitä niillä tekee” -pohdintaani voisikin lisätä kysymyksen, mitä ihmettä niillä tekee 2000-luvulla. Nykyautoissa kun on se sellainen hieno ominaisuus, että ne saa lämmitettyä ja niiden ratti on valmistettu taatusti lipsumattomasta materiaalista.

Vaarini ajeli ajohanskoillaan Fiat 127:aa, josta sittemmin tuli ensimmäinen autoni. Vaarini biili kuului kirppukokoisten vanhusautojen luokkaan. Luokkiahan on nimittäin kaksi. Vanhukset ajavat joko maantielaivoilla, joihin kyntesi eivät kykene edes unelmissasi tai sitten kaaroilla, jotka nähdessäsi joudut miettimään kahdesti onko tuo mauto vai auto.

Vaarini tärkein ajoon vaikuttava varuste oli mummini. Varusteen tärkeys korostui vaarin iän karttuessa. Mummi kertoi, tuleeko autoja ja koska pitää kääntyä. Mummi oli siis eräänlainen pitkälle kehitetty navigaattorin esiaste. Vaarin mielestä tämä ei tosin aina toiminut kovin hyvin. Mummi vastasi moitteisiin pitkämielisellä hymyllä.

Isovanhempieni autoilua miettiessäni tuli mieleeni, että ikäihmisen autoon istahtaminen on kaikista halvin – ja valitettavasti myös ainoa markkinoilla oleva – aikakone menneisyyteen.

Kun pyllyn lyö penkkiin sitä voi melkein kuulla historian lehtien kääntyvän 30 vuotta taaksepäin. Vanhusautoissa radio on jumittunut Järviradion tai Kansanradion taajuudelle. Se soi pikkuisen liian kovaa eikä todennäköisesti ole ihan kanavallaan.

Hanskalokerossa on kartta, jonka kuviot eivät ole vastanneet todellista tieverkostoa enää vuosikymmeniin.

Ovitaskun mustekynät eivät toimi ja niissä on mainostekstejä liikkeistä, joita ei ole ollut olemassa enää euroaikana. Jos vehkeessä on kasettisoitin, sieltä kuuluu jotain sen kaltaista kuin De va kukku de tai Vanhoja poikia viiksekkäitä.

Voihan se toki olla niinkin, että vanhusten autot toimivat myös aikakoneena omaan vanhuuteeni. Epäilen tosin, etten koe edes vanhuksena tarvetta asettaa takaikkunalle pehmolelua tai levysoittimeen Anita Hirvosta, mutta mene ja tiedä. Myönnettäköön myös, että löysin jo nyt oman autoni ovitaskusta pari kynää, joista toisen olin napannut 18-vuotiaan minäni kesätyöpaikasta ja toisen kaverini vastaavasta samalta aikakaudelta. Ei ihan siis eilen.

Lopuksi sanottakoon vielä, että jos voisin palata ajassa taaksepäin, ottaisin vaarini jäämistöstä talteen nimenomaan ne vaaleanruskeat ajohanskat sen typerän, muovisen ilmanpuntarin sijaan. Huokaus.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.