Mummo kuoli, rahat pois

Tuttavani, sanotaan nyt vaikka Kertun, äiti kuoli. Se oli odotettua, ehkäpä hieman toivottuakin. Mummo oli jo vanha, liki 93-vuotias, ja joutunut - liikkumaan tottunut ihminen - vuoteen omaksi.

Se ei vähentänyt Kertun tai muiden sukulaisten surua, joka oli varsin vuolasta.

Siinä suruvaipan keskellä Kerttu sai puhelun valokuvaajalta - sellaiselta ammattimaiselta. Mies lupasi tulla ikuistamaan hautajaiset. Ei. Se ei maksa mitään, että hän tulee paikalle. Vain kuvat maksavat.

Puhelu tuli niin puskista, ettei Kerttu osannut heti kättelyssä kieltäytyä. Hän pohti mielessään, josko on joutunut tietämättään Amerikkaan, jossa kuolemasta tempaistaan dollarit jakoon välittömästi. Loukkaantunutkin Kerttu oli, kun kotiin sillä tavalla soiteltiin tyrkytysmielessä.

KERTTU EI TÄNÄKÄÄN päivänä tiedä, miten valokuvaajamies löysi hänen yhteystietonsa. Kuolinilmoitus oli julkaistu maakunta- ja paikallislehdessä, ja siinä hänen etunimensä mainittiin, mutta ei avioliiton myötä muuttunutta sukunimeä.

Muutaman päivän päästä valokuvaaja soitti uudelleen ja tiedusteli jälleen Kertun halukkuutta palkata hänet.

Ei tullut kauppoja. Kerttu ja sukulaiset olivat jo ehtineet kysyä hyvän kameran omistavaa tuttavaa valokuvaamaan surujuhlaan.

Tämä ammattilainen yltyi tiedustelemaan, onko tuttavakuvaaja ammattilainen. Kirkkojen valaistus on nimittäin hyvin hankala.

NIIN. ONHAN SE TOKI ongelma, jos suru näyttää kuvissa rumalta tai jopa ali- tai ylivalottuneelta. En kuitenkaan oikeasti jaksa uskoa, että surijat haluavat hautajaisista muistoksi upeita kuvia, jotka hivelevät teknisellä taituruudellaan silmiä.

Se ei kuitenkaan ole tämän jutun pointti.

Kuinka moni sanoo siinä järjestelykaaoksen keskellä, että tule vain kuvaamaan? Jotakuta saatetaan ohimennen hieman höynäyttääkin vakuuttavalla myyntipuheella kauniista kuolemankuvauksesta.

Eikö suruaikaa tarvitse enää kunnioittaa?

Julkkisten kuolemilla myydään lehtiä, mutta elätetäänkö tavisten maallisen taipaleen loppumisella liuta ihmisiä myös hautaustoimistojen ulkopuolella?

Siinä ei ole sinällään mitään pahaa. Eikö silti olisi vähintäänkin reilua, että jokainen saa itse kaikessa rauhassa järjestää haluamanlaisensa muistotilaisuuden? Ja soittaa vaikka sitten sille ammattimaiselle valokuvaajalle, jos hänen palveluksiaan kaipaa.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.