Mummo, mitä sinä teit sillon kun...?

Vaadin aikanaan isovanhemmiltani selitystä siitä, kuinka he muka saattoivat olla tietämättömiä natsi-Saksan keskitysleirien kauhuista. Silloin aika oli toinen, mutta jonkinlaista tietoa toki kulki.

Miksi juuri kukaan ei tehnyt juuri mitään? Miten miljoonia ihmisiä voitiin lähettää kuolemaan ilman, että suuri yleisö heräsi sitä vastustamaan?

Nykyään ajattelen usein isovanhempieni tietämättömyyttä. Kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Oma lapseni pelaa harrastuksissaan jalkapalloa ”sotamaasta” tulleiden lasten kanssa. Joskus joku muuttaa pois yllättäen. Lapset kysyvät: minne? Eihän siellä sotamaassa voi lapset elää?

Lapset ystävystyvät. Mutta osa aikuisista kohtelee maahanmuuttajia törkeästi. Jämsässä aikuiset miehet ovat osoitelleet lapsia sormella ja tehneet ampumisääniä. Auttajia nimitellään kauneimmillaan suvakeiksi, usein paljon pahemmin.

Maahanmuuttajista itsestään tiedetään parhaiten rikokset – joita eittämättä on tapahtunut niitäkin.

Mutta samalla pitäisi nähdä metsä puilta. Pitäisi säilyttää inhimillisyys – sekä yksityisten ihmisten että valtion tasolla. Lasten lähettäminen kuolemaan ei täytä hyvän ihmisyyden mittaa millään mittareilla.

Toisen maailmansodan ajalta kerrotaan sankaritarinoita yksilöistä, jotka pelastivat ihmisiä lähettämiseltä Saksaan. Lähetykset olivat silloin – samoin kuin meidän järjestelmämme nyt – julkisesti ja yleisesti hyväksyttyjä. Tilanteita ei tietenkään voi verrata sellaisenaan.

Vasta jälkipolvet voivat tehdä yhteenvedon siitä, kuinka paljon yhteistä niissä lopulta on. Uskallan kuitenkin olla melko varma siitä, ettei Suomen nykyjärjestelmä kerää kunniaa myöhemmin.

Maahanmuuttovirasto ja oikeusistuin käännyttävät lapsia olosuhteisiin, joista meillä ei ole todellista tietoa. Sisäministeri Paula Risikon (kok.) mukaan Suomen on vaikea tietää, mitä käännytetyille lopulta tapahtuu kotimaassaan (esim. HS 15.8.2016).

Afganistanin turvallisuudesta tiedämme kuitenkin ainakin sen, ettei maata suositella suomalaisille. Ulkoministeriön matkustustiedotteen mukaan suomalaisten on syytä välttää kaikkea matkustamista Afganistaniin, ”jossa väkivallan uhka on erittäin korkea”.

Sen sijaan Gelare voitaisiin lähettää sinne. Maahanmuuttovirasto Migrin mukaan ”Afganistanissa koko maa ei ole sodassa, eivätkä maan yleiset olosuhteet ole peruste myöntää kansainvälistä suojelua.”

Palautuskielto on ohittamaton ohje. Sen mukaan ihmistä ei saa kuitenkaan palauttaa alueelle, ”jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus, vaino tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu”. Ohjetta voidaan kuitenkin tulkita monella tavalla.

Kysymyksiä on monta. Mitä on suomalainen ihmisarvo? Onko se lapsiavioliittoon lähettämistä? Mikseivät suomen kielen oppineet lapset saa jäädä turvaan?

Joudun todennäköisesti tulevaisuudessa vastaamaan lapseni ja lastenlasteni kysymyksiin siitä, miksi emme nousseet vastarintaan. Emmekö muka tienneet? Vai emmekö vain välittäneet?

Nykyaikaisen tiedonvälityksen aikana kysymykseen on entistä vaikeampi vastata.