Munamiehen Mannerheim

Kuusi vuotta tuijotin Mannerheimia silmästä silmään. Marsalkan naamataulu ylvästeli ala-asteen aulan presidenttirivissä Risto Rytin ja Juho Kusti Paasikiven välissä harmonin oikealle puolella.

Joka-aamuisessa rituaalissa katselin kello 8.55 suikkapäistä presidenttiä ja hänen vahattuja viiksiään virren vain vaihtuessa taustalla. "Jumala ompi linnamme" ja Mannerheimin ryhdikäs olemus antoivat luottamusta pienen ihmisen tulevaisuuteen.

Militantissa LAPSUUDESSANI olin sotaleikeissä mieluiten joko puuwinchesterilläni venäläisiä lahtaava Carl Gustav Emil tai intiaaneja teurastava Tex Willer. Jörn Donner penetroitui tietoisuuteeni toisen luokan hujakoilla, kun välituntipiireissä alettiin huhuilla villistä munamiehestä, joka esitteli rivossa elokuvassa vehkeitään. Vuosia myöhemmin selvisi, että kohufilmi, jota kukaan ei ollut nähnyt, oli Donnerin Naisen kuvia (1970). Vaikka Donner puhui selkeämpää suomea kuin Mannerheim, tuli hän kuuluisaksi flegmaattisesta puhetavastaan, jota imitoitiin koulussa ja sketsiviihteessä.

Kun miehen libido laantuu, hän voi vihdoin ajatella yhteiskunnallisia merkittäviä asioita. Näin kävi Mannerheimille ja Donnerille. Pietarissa naisia naurattanut Mannerheim ryhtyi tekemään suuria sotilastekoja pitkällä ratsastuksellaan patsaaksi. Hymyssä munasillaan gambialaisteinin kanssa patsastellut Donner taas ryhtyi nakukuvavaiheen jälkeen kansanedustajaksi.

Muutamia vuosia sitten tulin siihen ikään, että Mannerheim-kuva ja Donnerin elokuvat alkoivat kiinnostaa uudelleen. Mannerheimissa kiehtovinta on se, mitä pitkään ratsastajaan Suomessa latautuu.

Äkkinäisempi luulisi, että ruotsinkielinen aristokraattinen venäläisupseeri ei olisi kelvannut ennen, eikä nyt isänmaallisuuden ja nationalismin symboliksi. Mannerheim oli hieno sotilaitaan säästävä sotilas, mutta myös kieroileva ja omaa mainettaan tietoisesti rakentava poliitikko. Näyttää siltä, että Suomessa halutaan yhä tuntea vain yksi Mannerheim.

Donner latasi onnistuneella elokuvallaan Kuulustelu (2009) suuret odotukset Mannerheim-tv-sarjaansa. Valitettavasti hajamielinen professori unohti tv-esseessään, että on tekemässä sarjaa Mannerheimista, eikä esittämässä Youtuben sisältöä parhaaseen katseluaikaan. Ylen arkistosta on lätkäisty kilometreittäin vanhoja uutisnauhoja pötköön, ja Mannerheim jäi kolmannessa jaksossa pahimmillaan vartiksi unholaan.

Donner ja Mannerheim ovat ihastuttavan epäsuomalaisia hahmoja siinä suhteessa, etteivät he jättäneet kynttiläänsä vakan alle. Mannerheimista kertoo oleellisen, että hän kirjaili allekirjoituksekseen usein pelkän sukunimensä ja Donnerista, että hän itse puffaa tv-sarjaansa kertoen sen olevan "Mannerheim Jörn Donnerin kertomana". Donner, kuten Mannerheim aikanaan, elää kolmannessa persoonassa. Vaikka Donnerin Mannerheim-kuvaus ei ole täyttänyt odotuksiani, sarja on pakko katsoa loppuun. Olisiko Donner sittenkin onnistunut leikkaamaan viimeisen jakson vanhojen hyvien aikojen malliin?

Kirjoittaja on poliittisen historian tutkija ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.