Muotihuume CD ratsastaa pelolla

Jyväskylän ratapihan suuronnettomuudesta tuli pari viikkoa sitten kuluneeksi 15 vuotta. Vuosipäivän kunniaksi tähän lehteen oli kasattu laaja aihetta sivunnut juttupaketti.

Surupornon sijaan kerrottiin tarinoita onnettomuudesta selvinneistä. Erityisesti mieleen jäi yhden lehdessä haastatellun selviytyjän kertomus.

Lievin vammoin selvinnyt nainen kertoi, että jälkeenpäin ajatellen onnettomuusjunassa matkustaminen oli hänelle onni. ”Mietin, että jos tästä selviän, en jätä enää ikinä mitään huomiselle”, nainen sanoi miettineensä onnettomuushetkellä.

Turman jälkeen hän on omien sanojensa mukaan elänyt oivalluksensa ohjaamana.

Naisen havainto ei ollut uusi. Päinvastoin, se on kliseiden kuningas. Tartu hetkeen, carpe diem, koska huomista ei ehkä ole.

Silti sen tajuamiseen tunnutaan aina tarvitsevan päälle karkaava juna tai auto tai tulipalo.

Itse olen jonkin sortin suuronnettomuusfriikki. En niitä, jotka kyttäävät kadulla hälytysajossa kiitäviä paloautoja ja ambulansseja, mutta maailmalta kantautuvat katastrofiuutiset herättävät pakottavan tarpeen saada tietoa.

Muutaman vuoden takaisen Japanin maanjäristyksen ja tsunamin tapahduttua vietin seuraavat päivät tiiviisti netissä erilaisten tiedotusvälineiden sivuilta tietoa hakien. Katsoin tv:n kaikki uutislähetykset, vaikka ne toistivat samaa, jonka jo tiesin. Tsunamien runtelemien Fukushiman ydinreaktorien tilanteen kehittymistä seurasin niin reaaliaikaisesti kuin mahdollista oli.

En tiedä miksi toimin niin. Tällainen tieto toimii kuin irtokarkit tai alkoholi: kun on aloittanut on pakko saada lisää, vaikka seurauksena on paha olo.

Tiedän, etten ole yksin.

Onnettomuudet järkyttävät, mutta myös kiehtovat ihmisiä.

Miksi? Tsunameissa, myrskyissä ja tulivuorenpurkauksissa luonnon arjessa unohtuva ylivoima on iso osa vastausta. Mutta miksi haluamme lukea niitä traagisia ihmiskohtaloita?

Yhden mielestä kyse on empatiasta, toisten asemaan asettumisesta, heidän surunsa ja kipunsa jakamisesta. Toinen kuittaa, että paskan marjat, surressaan muita ihminen joka tapauksessa suree ennen kaikkea itseään.

Ehkä onnettomuusuutisten suurkulutuksessa on lopulta kyse näiden empaattisten ja kyynisten näkökulmien risteämisestä.

Ehkä kaikki palautuu Jyväskylän ratapihalta verissäpäin maaliskuussa 1998 poistuneen naisen sanoihin: ”jos tästä selviän, en jätä enää ikinä mitään huomiselle.”

Hän ja loputtoman monet muut, niin onnettomuuksissa menehtyneet kuin niistä selvinneet, ovat meille muille huumetta. He tarjoavat tripin reunalle.

Me turvallisessa ympäristössä elävät ja vaaraa kaikkialla karttavat nössöt tarvitsemme välikappaleen Carpe Diem -hetkillemme.

Tämän CD-huumeen kautta ei pyritä onnelliseen vaan onnettomaan tilaan. Tripin päätyttyä on apea olo, mutta arki näyttää hetken paremmalta. CD:n vaikuttava ainesosa on pelko, sillä koskaan ei tiedä milloin käyttäjä muuttuu itse huumeeksi.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.