Mutta mitä tapahtuu kengille?

Maailmani romahti tässä taannoin. Satuin vilkaisemaan Helsingin Sanomien Tiede & Luonto -sivua, jossa kerrottiin Maapallon tuhoutuvan viimeistään viiden miljardin vuoden päästä. Aurinko paisuu silloin satakertaisesti punaiseksi jättiläiseksi.

Voi elämä.

Kaikki on siis niin turhaa. Minne kaikki saappaani ja kenkäni oikein joutuvat? Entäs kaikki televisiot? Mitä tapahtuu talolle, jonka vasta ostimme?

Kaikki vaan häviää, palaa poroksi. Jättimäinen kaasupallo haukkaa tai kärventää ja höyrystää kotiplaneettamme.

Toisin sanoen kaikki se piiperrys, mitä me turhat eliöt yritämme täällä puuhastella, on turhaa. Mitään ei jää jäljelle.

Masennuin aivan kamalasti.

Alakuloni paheni kun ajattelin, että onhan sitä maailmassa muutakin katoavaista kuin korkokengät ja autot. Kaikki ihanat eläimet, kolibrit ja hepat, perhoset ja valaat kuolevat myös, toki ällötkin olennot. Raukkaparat, eivät edes tiedä mikä niihin iski. Ja maisemat, järvet, vuoret, koivut ja kaikki.

Ehkä ihminen ajattelee, että koska valopallostamme jää joka tapauksessa jäljelle vain valkoinen kääpiö, joka sammuu ja Maa jäätyy pimeänä sekä elottomana, on ihan ok aloittaa esivalmistelut jo nyt. Se hetken tiraus, minkä me ihmiset olemme täällä talsineet, on ollut tehokasta. Jäätiköt sulavat ja lajeja on kuollut sukupuuttoon.

Toisaalta ymmärrän tällaisen toiminnan, koska mitäpä muutakaan sitä voisi tehdä kuin riistää kaiken maasta irti mahdollisimman nopeasti, loppuhan tässä joka tapauksessa tulee ennen pitkää. Tai no, pitkään ja pitkään, riippuu millaisesta aikajanasta tykkää.

Ja ainahan on ne tulevat sukupolvet, jotka voivat sitten ratkaista meidän tekemämme ongelmat. Kyllä niillä on aikaa sitten miettiä päästörajoituksia ja tulvia.

Erehdyin purnaamaan Maapallon totaalisesta (ja lähestyvästä) tuhosta armaalle, hieman jo elämää enemmän nähneelle kollegalleni. Kyyneleistä vesittyneet silmäni ja lerpattavat huuleni saivat osakseen hirnuvaa hörönaurua.

Ilmeisesti on turhaa murehtia asiaa, joka tapahtuu vasta viiden miljardin vuoden päästä. Että kenkäni ovat maatuneet jo kauan sitä ennen, talo hävinnyt kukkulalta ja televisiot kadonneet jonnekin.

Lohdukkeeksi suunnatut sanat eivät tehneet vaikutusta. Täällä ihminen miettii niin tärkeänä, että mistä sitä on tultu ja miksi täällä ollaan. Mikä on elämän tarkoitus?

No eipä juuri mikään. Tulimme, kävimme ja hävisimme.