Muutama askellus taiteen vapaalla kentällä

Keväällä tekstiilitaiteilija Ariadna Donner kertoi, että hänen tilinpitäjänsä on niin kiinnostunut taiteesta, että hän on alkanut järjestää näyttelyitä toimitiloissaan. Muutama viikko sen jälkeen tulikin kutsukortti Donnerin Kuopion näyttelyyn Anna Korhosen kirjanpitotoimistossa. Näyttelyyn en päässyt, mutta silti se jäi syntytapansa vuoksi vahvasti mieleen.

Vähän sen jälkeen tuli kännykkään tekstiviesti. Akvarellisti Ulla Tulonen kutsui näyttelynsä avajaisiin Atelje Päivi Soikkeliin Jyväskylän yliopistonkadulla. Viesti saavutti kohteensa satojen kilometrien päähänkin, mutta sieltä oli aivan mahdotonta siirtyä avajaisvieraiden keskuuteen. Myöhemmin viestistä saattoi tarkistaa katuosoitteen.

Ateljee Soikkeli löytyy Ruthin leipomon vanhoista tiloista. Soikkeli maalaa itsekin. Hän kertoi luovuttavansa tilojaan myös vieraileville taiteilijoille. Ateljessa oli tunnistettavissa vahvaa naisenergiaa, joka suosii erilaisia luovan tekemisen muotoja. Jos taide olisi taikina, täällä se yhä kohoaisi.

Sitten sähköpostiin ilmestyi Äkki-Gallerian uusimman näyttelyn tiedote. Äkki-galleria on taiteen paimentolainen, joka leiriytyy mielellään muutamaksi päiväksi tyhjiin liiketiloihin. Ilmeisesti sekin välillä haluaa kodin lämpöön, sillä Äkki-gallerian perustajat kuvataiteilija Anna Ruth ja graafinen suunnittelija/valokuvaaja Juho Jäppinen ovat järjestäneet näyttelyitä myös kotonaan. Vastikään päättyi 9. näyttely, mutta paras on olla jo nyt valmiina, sillä seuraava ilmestyy kulkureitille milloin ja missä tahansa. Fani kun ei voi jättää yhtään näyttelyä väliin.

Siitäpä tulikin mieleen tarkistaa jämsäläisen kuvataiteilijan Piippa Mutikaisen kotisivuilta, mitä hänen ylläpitämälleen Pieni Gallerialle kuuluu. Entinen maitokauppa toimii talvisin hänen työhuoneenaan ja puhkeaa kesäisin taidegalleriaksi kuin jokivarren kaunehin kukka ikään.

Edellä esittämäni luettelo osoittaa suuresti puutteellisenakin, että kuvataiteen vakiintuneita instituutioita ympäröi eräänlaisen vapaan kentän alue. Kentällä operoivat ihmiset, joiden perusmotiivina on puhdas intohimo taiteeseen. Siitä seuraa myös, että suurin osa toimintaan vaadittavasta työstä onnistuu vain henkilökohtaisena talkootyönä. Ehkäpä vain ulkopuolinen, vaikkapa kolumnisti, voi olla kriittisesti sitä mieltä, että vapaan kentän hyörinä ja pyörinä on myös reaktiota vakiintuneiden taideinstituutioiden jähmeyteen.

Näkemykseni mukaan julkiset avustukset viljelevät tätä kulttuurin sektoria varsin kitsaasti ja katkelmallisesti. Monissa EU-hankkeissa taiteen vapaa kenttä on strategisessa polttopisteessä, mutta itse käytännön sijasta ne kärjekkäästi tulkiten kuluttavat sadattuhantensa mieluummin verkostojen luomiseen.

Kuvanveistäjä Eino Viikilän näyttelypaviljonki avautuu Kuhmoinen kuhtuu -tapahtumaviikolla. Viikilä totesi kerran, että kyllä hänenkin pihapiirissään vierailee erilaisia hankeryhmiä ja matkailuprojektien vetäjiä, mutta yhteistyö ei ainakaan toistaiseksi ole kehittynyt sydämellistä kiittelyä pidemmälle.

Kuvataiteen vapaata kenttää hedelmöittää ennen kaikkea taiteen rakkaus ja ainakin laiskuria jo sinänsä hiostuttava elan vital. Näistä yksilöiden omaamista henkisistä aineksista kaikki merkittävät kesänäyttelytkin, aina Purnusta Haihatukseen, ovat syntyneet. Ihmeellistä onkin, että kun Haihatus pääsi jo valtionavun piiriin, alkoivat kunnan omat koirat purra. Vapaalla kentällä kaikki näyttää olevan mahdollista.

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.