Näkemättä paras

Uudenvuoden aattona tuli taas kerran mieleen, miksi radio on ylivertainen väline televisioon verrattuna – ihan niin kuin kirjakin.

Kuuntelin radiosta Ylen uudenvuoden ohjelmaa Tampereelta, ja välillä vilkuilin samaa televisiosta. Radio voitti kirkkaasti, niin sanotusti 6–0.

Radiota kuunnellessa niin kuin kirjaa lukiessakin pystyy luomaan oman, mieleisensä maailman. Televisiossa iskee todellisuus väliin.

Todellisuus olisi tässä niin kuin monessa muussakin se pienin paha, mutta kun sekä mieli- että todelliset kuvat tallautuvat ohjaajan ja kuvaajien suurien egojen ja taiteellisten intohimojen jalkoihin.

Radiota kuunnellen voi nauttia konsertista kaikesta rauhassa. Laulajan ja soittajan, kuoron ja orkesterin, voi nähdä sielunsa silmillä. Näinkin pienessä maassa kuin Suomessa esiintyvät taitelijat tuntee näöltä kyllä, ja jos ei tunne, voi aina äkkiä googlettaa.

Sen jälkeen musiikki puhukoon puolestaan ilman sen kummempia krumeluureja. Mekon värillä ei ole väliä.

Ennen oli kaikki paremmin, jopa televisiossa. Konserttia saattoi seurata levollisin mielin töllönkin ruudulta, nauttia lempisolistin maneereista ja inhota inhokkia koko sielusta. Kuvaamisen pääsisältö oli se, jota paikan päälläkin olevat tulivat katsomaan. Ei se, miten valokeiloista saadaan luotua ihmeellisiä ilmiöitä. Ei se, miten jollain on yleisössä hassu mekko. Tai miten kitaristin nakkisormet puristuvat plektran ympärille.

Joskus tuntuu jopa, että ihan uhallaan pääesiintyjä pidetään pimennossa kaiken maailman kommervenkkien ja kameroiden heiluttelun katveessa.

Mistään tällaisesta ei radionkuuntelijan tarvitse hermostua. Hän vain kuuntelee, nauttii ja luo maailmansa, uuden vuotensa siinä sivussa.

Suosittelen riistäytymään irti television luomasta keinotodellisuudesta ja palaamaan radion pariin, oleellisten asioiden äärelle.

Palstalla puhutaan radiosta (ja tänään vähän televisiostakin).

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.