Näyttävästi vihille vaikka velkarahalla

Yksi menneen kesän keskusteluista on käyty hääjuhlien ympärillä.

Kansanedustajiemme esimerkki on ollut vahva: naimisiin meno vaatii pankinjohtajan pakeilla käymistä. Miksi näin? Sen vuoksi, että morsion on hankittava hääpuku Pariisista ja pitoihin on kutsuttava satamäärin väkeä. On maksettava sormukset ja hääkiesit ja trahteerit, morsiamen kampaukset ja irtokynnet, sulhasen hiusvärit...

Kyllä pidoille hintaa näin tulee. Jos ei rahaa omassa pussissa riitä, otetaan velkaa.

Muutama vuosikymmen sitten pankinjohtajan puheille ei marssittu hääjuhlien vuoksi. Lainarahalle oli muita reikiä. Sitä tarvittiin opintojen rahoittamiseen, kas kun opintotukijärjestelmä oli tyystin toisenlainen.

Kun kaksi opintovelkaista meni yksiin, ei hääjuhliin uhrattu paljon varoja. Ystäväpiirissä on muisteltu kaihon sekaisin tuntein kaupungin edullisimpien sormusten metsästystä ja vaatetuksen kaivelemista tarjousrekeistä. Meillä sulhasen silkkisukat olivat vaimon käytössä, ja nuorimmainen kävi ripillä isänsä nahkapohjaisissa pukkisaurookengissä.

Tuttavapiirin hääjuhlat olivat pienimuotoisia. Vihkiminen tapahtui kotona tai kirkossa tai maisraatissa pienen lähipiirin tai todistajien läsnä ollessa. Jotkut kävivät papin puheilla kotiväen tietämättä ja ilouutinen esitettiin joskus myöhemmin ilmoitusluontoisena asiana.

Häämatkojakaan ei nuoruudessani juuri harrastettu, ainakin kohteet olivat nykyisiin verrattuna vaatimattomia. Emme matkanneet kaukomaille sukeltelemaan tai lojumaan hietikolle maapallon toiselle puolelle. Jotkut tekivät ystävien kanssa piknikin luonnon helmaan, toiset pyöräilivät Jyväsjärven ympäri.

Suolaiset ja makeat tarjottavat valmistuivat puolestaan talkootyönä perhepiirissä. Kahvit keitettiin ja kakut leivottiin itse, tarjoilukin hoitui omin avuin.

Ystävien kesken ei kuljettu kaupungin katuja polttariporukoissa, ei näprätty hääkaramelleja tai valmistettu kuvaelmia hääväelle tarjottavaksi.

Suurten kirkkohäiden makuun pääsin vain lapsuuteni sukujuhlissa maaseudulla ja nyt uudestaan omien lasten ikäpolven juhlintaa seuratessa.

Yhtä olemme keittiönpöydän ääressä ihmetelleet: nykyhäihin liittyvää oheistoimintaa.

Kaasoja ja bestmaneja toki on ollut maailman sivu. Ja mikäpä siinä, kysymyksessä on kunniatehtävä. Useimmat nykyhäät vaan vaikuttavat olevan yhtä suurta puuhailua melkein Amerikan malliin. Parhaat valmistelevat tapahtumaa useamman vuoden aikaa, vaivaa tai rahaa säästämättä.

Hävisikö se tärkein? Eikö avioliiton solmiminen ole kahden kauppa, ja lopulta varsin vakavasti otettava sopimus? Enemmän kuin makea kuorrutus hääkakussa, on jokainen parisuhde vankkaa rukiista leipää. Sitoutuminen vaatii molemmilta osapuolilta erilaisuuden sietokykyä, työtä, yritystä ymmärtää kumppanin mielenliikkeitä, anteeksiantoa ja uskoa yhteiseen yritykseen, vaikka välillä tekisi mieli toivottaa toinen hornan tuuttiin.

Jokainen ihminen kuitenkin päättää itse, mikä on luontevin tapa viettää yhtä ihmiselämän merkittävistä päivistä. Lapsenomaisesti sitä toivoo, että liitot kestäisivät edes sen aikaa, että häitä varten otettu velka on saatu maksettua.

Aika muuttuu, tavat muuttuvat, mutta hääjuhlan henki taitaa sittenkin ulkoisista krumeluureista huolimatta pysyä samana. Hääväki on ilossa mukana ja haluaa olla toivottamassa siunausta yhteiselle taipaleelle.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.