Naapurusten eri tiet

Tietä Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyölle avaava raportti on yksi liikahdus itsenäisen Suomen turvallisuuspoliittisessa historiassa, joka on paljon monipolvisempi kuin tärkeimmillä naapureillamme.

Nuori Suomi haki turvallisuusongelmaansa monenlaisia malleja. Yhteistä niille oli tukeutuminen muihin. Omat voimavarat koettiin riittämättömiksi.

Saksalaissuuntaus vuoden 1918 tapahtumien jälkeen kuihtui Saksan tappioon maailmansodassa. Sittemmin reunavaltiopolitiikka, Kansainliitto-politiikka ja pohjoismainen suuntaus hakivat kaikki pohjaa Suomen idänsuhteille maan omien rajojen ulkopuolelta, kun entinen emämaa, Neuvostoliitoksi muuttunut Venäjä koettiin arvaamattomaksi.

Ahvenanmaa oli myrkyttänyt Suomen ja Ruotsin suhteita mutta uuden suursodan kynnyksellä saaristo nousi yhteiseksi huoleksi. Silti esimerkiksi presidentti Kyösti Kallion Tukholman-vierailu oli tulokseton, osin siksi, että yhteyttä oli pidetty lähinnä sotilaiden lähtökohdista. Poliittinen puoli ei ollut samalla tasolla.

Talvisodassa suomalaiset pettyivät, kun Ruotsi ei liittynyt sotaan eikä sallinut edes länsiliittoutuneiden kauttakulkua. Ruotsi ei tietenkään ”pettänyt” suomalaisia vaan toteutti johdonmukaisesti jo Napoleonin sodista jatkunutta linjaansa olla sitoutumatta minkään muun maan puolustamiseen. Vaikka monenlaista veljesapua tulikin, suomalaiset pettyivät itse luomiinsa toiveisiin.

Ruotsin linjan jatkumoa oli myös ulkoministeri Östen Undénin kariutunut ehdotus pohjoismaisesta puolustusliitosta keväällä 1948. Se oli yritys pysäyttää jo alkanut kehitys eli estää sodan välttäneen Ruotsin turvallisuusympäristön muuttuminen, kun sodan kokeneet Tanska ja Norja olivat jo liukumassa sotilasliitto Natoon.

Välirauhan ajalle mahtui silti sellainenkin ajatus kuin Suomen ja Ruotsin sotilaallinen, ulkopoliittinen ja taloudellinen valtioliitto. Sille pani pisteen Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatsheslav Molotov ilmoittamalla, että Neuvostoliitto oli Moskovassa sopinut rauhasta ”suvereenisen Suomen eikä minkään vasallin kanssa”.

Toisen rajamme takana Venäjällä bolshevikit aiheuttivat tietyn historiallisen ”katkoksen”, mutta pian vanhan Venäjän turvallisuuspoliittiset intressit palasivat.

Lähetystösihteeri Boris Jartsevin tunnustelut, syksyn 1939 neuvottelut sekä Neuvostoliiton ja Terijoen hallituksen solmima avunantosopimus toistivat kaikki samaa kaavaa suurvallan turvallisuuseduista luoteisrajoillaan kuin yya-sopimus kaksi sotaa myöhemmin.

Presidentti Urho Kekkonen totesikin yya-sopimuksen 25-vuotisjuhlassa vuonna 1973, että kaikki yya-sopimuksen ainekset oli kuultu Neuvostoliitolta jo ennen talvisotaa – eli Neuvostoliitollakin oli ollut johdonmukainen, ”suuri linja”. Maailmansota oli tosin nostanut Neuvostoliiton aivan uudelle merkittävyystasolle maailmanpolitiikassa.

Niinpä J.K. Paasikiven ulkopolitiikka oli kansallista realismia, idänsuhteita kahdenväliseltä pohjalta. Ulkovalloilta ei etsitty tukea idänpolitiikassa eikä niiden sallittu siihen puuttua. Pelivara kasvoi vasta vähitellen.

Nyt toimintaympäristömme on taas olennaisesti toinen. Neuvostoliitoa ei ole, yhdentyvää Eurooppaa määrittää kasvava monenkeskisyys – ja jännitys kiristyy.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.