Naiset eivät enää vaikene elokuva-alalla

Nahkahousuinen, ikuisuusprojektina toteutuvan Mannerheim-elokuvan tuottaja Markus Selin totesi tässä taannoin, että suomalaisen elokuvan julkinen tukipolitiikka suosii liikaa nuoria naisohjaajia.

Naisohjaajien tarinat kun eivät Selinin mukaan omaa riittävästi kiinnostavuutta ja kaupallista potentiaalia.Tämä optinen harha voi olla enemmän Selinin ongelma kuin suomalaisen elokuvan tämän hetkinen vitsaus.

Mutta saman suuntaista napinaa on tullut myös tuottaja Marko Röhrin taholta, jonka mielestä Suomen elokuvasäätiö suosii tukipolitiikassaan liikaa niin sanottuja epäkaupallisia arthouse-elokuvia, pienen budjetin ihmissuhde-tarinoita. Tuskinpa vaan.

Vielä jonkin aikaa sitten pitkän elokuvan ohjaajana nainen oli todellinen harvinaisuus. Näyttelijät Ansa Ikonen ja Ritva Arvelo saivat sotien jälkeen kokeilla ohjaajana kokonaista yhden elokuvan verran.1990-luvulla ilmaantuivat sitten omaehtoiset tekijät, Kaisa Rastimo ja Auli Mantila.

Taideteollisesta korkeakoulusta on viime vuosina valmistunut koko joukko kiinnostavia ammattilaisia, nimenomaan nuoria naisohjaajia, jotka ovat ensin kunnostautuneet lyhytelokuvan ja dokumentin saroilla, ja ovat nyt siirtymässä pitkän elokuvan pariin.

Nuoret naisohjaajat tuovat kotimaiseen elokuvaan uudenlaista tunneviritystä, sensibiliteettiä ja atmossfääriä.

Modernien perhetarinoiden intuitiiviset ja aavistuksenomaiset sävyt ovat luontevammin läsnä juuri nuorten naisohjaajien töissä kuin vastaavissa nuorten miesohjaajien elokuvissa. Erityisesti lapsuuden kuvaajina ovat naisohjaajat ansioituneet.

maria ruotsala (hieno tv-elokuva Ilonen talo), Saara Saarela (Väärät juuret) ja Zaida Bergroth (Skavabölen pojat) ovat kaikki esiintyneet aiemmin lyhytelokuvien tekijöinä. He ovat ansioituneet perheen mikrokosmoksen ja tunnesuhteiden rakentumisen kuvaajana, ja onnistuneet tavoittamaan hienosti lapsuuden elämysmaailman eri tasot.

Ongelmallista pitkän elokuvan suhteen on vain aina ollut se, että tarinan keskittämisen, yksityiskohtien havainnollisuuden sijaan, on pyritty keinotekoiseen tarinan laventamiseen ja niin sanottuun inhimilliseen täyteläisyyteen. Toisin sanoen jossain määrin tuohon Selinin estetiikkaan: Tapahtumakäänteitä koko rahalla!

Pitäytyminen tarinan pienimuotoisuuteen voi kasvattaa elokuvan sisäistä "suuruutta". Näin tapahtuu Klaus Härön elokuvassa Postia pappi Jaakobille, jossa Kaarina Hazardin tulkitsema päähenkilö on niin kiinteä osa tarinaa ja elokuvan dramaturgiaa, ettei ylimääräisiä ulkoisia tapahtumia juuri tarvita.

Flaubertilainen havainto arkisten yksityiskohtien riittävyydestä ja todistusvoimasta välillä valitettavasti unohtuu kotimaisessa elokuvassa. Bergrothin Skavabölen pojat virittyy herkästi suomalaisen perhetragedian tunnelmien ympärille, ja on näkemykseltään paljon puhuvien yksityiskohtien kautta voimallinen.

1970-luvulla eletyn lapsuuden, Kekkosen Suomen kuvaaminen, on Skavabölen pojissa parhaimmillaan, kun se tapahtuu sammakkoperspektiivistä käsin, kahden veljeksen elämyksellisyyden kuvaamisen kautta.

Silloin elokuvan kerronnallisessa spontaanisuudessa on parhaimmillaan jopa truffautilaista kosketusta lapsuuden anarkismista ja noista arvokkaista kadonneista hetkistä.

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Kehu kääntyy itseään vastaan

Kolumni: Hevosurheilu on sitkeiden ihmisten laji

Kolumni: ”Totuus astuu vallan alle, vääntyy ja katkeaa”

Kolumni: Sademetsäpalot uhkaavat koko maapalloa

Kolumni: Wowittajan paluu

WoWittajan odotettu paluu

Kolumni: Kuka tekisi fiktio-Docventuresin?

Kolumni: Typerät ideat ovat uusiutuva luonnonvara

Kolumni: Aasialaiset uskovat yksilön vastuuseen

Kolumni: Trump mokasi mahdollisuutensa napapiirillä turvauduttuaan tyypilliseen pikkumaisuuteensa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.