Nelostien supersankari

Hölmöilin pari vuotta sitten liikenteessä. Ajoin tankin tyhjäksi Nelostiellä jossakin Joutsan tienoilla kello kymmenen aikaan perjantai-iltana. Liikennettä oli vähän ja taivaankaari pimeä. Arvelin tien vastakkaisella puolella bussipysäkillä päivystäneiden poliisien voivan auttaa, mutta heidän kommenttinsa oli lakoninen ”teiltä sitten loppui bensa”. Ymmärrän. Oli heillä parempaakin tekemistä.

Parinkymmenen minuutin taivastelun jälkeen paikalle osui paikallinen naishenkilö, joka otti asiamme omakseen. Hän vei meidät kotiinsa, josta haettiin kanisteri. Sitten hän vei meidät täyttämään kanisterin polttoaineella ja auttoi lopulta auton tankkaamisessakin.

Kiitos hänelle. Hän teki ekstraa, jotakin joka ei kuulunut hänen toimenkuvaansa. Hän on tämän tarinan sankari.

Olen törmännyt sankareihin viime aikoina toistuvasti. Lehdistössä. Ensin olivat Vihtavuoren suuronnettomuudella uhkailleessa vaaratilanteessa toimineet Äänekosken paloaseman palomiehet, jotka esiteltiin viime tiistain Keskisuomalaisessa otsikolla ”Tässä ovat Vihtavuoren sankarit”.

– Siinä vaiheessa ei auttanut kuin pistää kakkukahvit sivuun ja lähteä kohti Vihtavuorta, yksikön johtaja Ilari Janhunen kuvaili tilanteen vakavuutta jutussa.

Perjantaina Ilta-Sanomat marssitti lavalle sankarilentäjät, jotka olivat nähneet Torronsuolla Tammelassa jotakin punaista. Havainnon perusteella löytyi suolle viideksi päiväksi eksynyt marjastaja.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä edellä kuvattuja ihmisiä ja heidän tekojaan. Oikeastaan päinvastoin.

Haluan nostaa heille kuvitteellista hattua, vaikka sankaripalomies- ja sankarilentäjätittelit melkein pakottavat sarkastiseen viileyteen.

Lähtökohtaisesti sankari-etuliitteen käyttö lehdessä on tietysti vain konsti myydä juttuja ja lehtiä. Sankaruus myy. Haluamme kuulla sankaritarinoita, haluamme nähdä heidän kasvojaan ja jos oikein hyvin käy, haluamme tuntea sankareita.

Kaikista alimmalla ja aikuisella noloimmalla tasolla haluaisimme itsekin olla sankareita.

Myönnän elätteleväni sankaruusfantasioita. Jalkakäytävällä kulkiessani käyn joskus mielikuvaharjoitteena läpi tilannetta, jossa lapsi on jäämässä auton alle. Syöksyn liikkeelle, kaappaan pahaa aavistamattoman piltin syliini ja heittäydyn kadun yli turvaan.

– Kaikilla meillä oli hymy korvissa pitkän aikaa, kun kuulimme Karhusen löytymisestä, sankarilentäjä Jari Takanen kertoi perjantain Ilta-Sanomissa eksyneeseen marjastajaan viitaten.

Sen tunteen minäkin haluaisin kokea.

Tositilanteessa paikalleen jähmettymistä pahempaa olisi vain liikkeelle syöksyminen. Tapattaisin luultavasti pelastettavan tai itseni tai molemmat.

Siksi vähemmän näyttävä sankaruus saa riittää, vaikka sillä ei lehteen pääsisikään. Sellainen, joka auttoi minua pimeällä Nelostiellä pari vuotta sitten.

Sillä vaikka hän ei itse ehkä tiedä sitä, on Joutsan avuliaan naisen yllä minun silmissäni edelleen aika hieno viitta.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja