Niin tapperia, niin tapperia

Kirjoittaessaan runoilija Aaro Hellaakosken elämäkertaa Unto Kupiainen esitti kiintoisan havainnon siitä, kuinka koristepuusepän taito periytyi seuraavassa sukupolvessa kirjallisena taitona.

Tiedämme, että Tapperien suvussa Pohjanmaalta tulleiden kirkonrakentajien ja kirvesmiesten taidot ovat periytyneet jälkipolville kirjallisina taitoina, kuten on käynyt Marko ja Harri Tapperin kohdalla.

Tiedämme myös, että Vihtorin ja Ainon perheessä lahjakkuus suorastaan klimppiytyi. Köhlströmeistä periytyvä Aino-äiti veisteli lehmiä, joita riitti myyntiin asti. Ei ollut siis mikään ihme, että Vihtorin pojasta Kainista tuli kuvanveistäjä.

KAININ VEISTETYT, MODERNIT PUUPALIKAT herättivät ansaittua huomiota Pajupurolla vierailleessa Saarijärven yhteiskoulun opettajissa. Harri Tapper on ikuistanut opettaja Pekka Mattilan sanat romaanitrilogiaansa Tulva: "Teidän tulee nyt pikimmin, maanviljelijä Vihtori Tapper, saattaa poikanne Kain Suomen taideakatemian oppilaaksi Helsinkiin."

Niin tapahtui ja loppu on jo taidehistoriaa. Kiistellystä Surumarssin tekijästä tuli arvostettu kuvanveistäjä ja lopulta akateemikko.

Ei sovi unohtaa myöskään Vihtorin sisarta Hildaa, joka sakset käsiin saatuaan leikkeli mustasta paperista näköissilhuetteja niin ihmisistä kuin eläimistäkin. Ehkä hänen kuvallista lahjakkuuttaan on tihkunut sukupolven yli Ainon ja Vihtorian nuorimmalle pojalle, Yrjölle, josta tuli teatterilavastaja.

TAPPERIEN VIEHTYMYS puutikkujen veistämiseen on jatkunut kolmannessa (tai ties kuinka monennessa) polvessa. Harri Tapperin tytär Kirsi on kuvanveistäjä, jonka materiaali on puu. Kolmannen polven veistäjiin kuuluu myös Tapperien serkuntytär Nora Tapper, jonka vastikään päättyneen näyttelyn näin Galleria Sculptorissa.

Että kysymys on suorastaan tapperiaanisesta verenperinnöstä, käy ilmi leppälautojen sopimisesta saven sijasta parhaiten taiteilijan kuvalliseen ilmaisuun.

Kehyslaatikoineen veistokset tuovat mieleeni keskiaikaiset pyhimykset ja olenkin sitä mieltä, että ne saattaisivat tulevaisuudessa koristaa minkä tahansa luterilaisen tai miksipäs ei katolisenkin kirkon salia.

Varmasti niistä tulisi kiisteltyjä, kuten isänsä kuulun serkun Golgata-alttaritaulustakin, mutta juuri tuo lepän pehmeys ja hento punerrus, etten sanoisi naisellisen lempeys on suorastaan lohduttavaa, epätäydellisyydessään jopa pyhää, kuten taiteilija itsekin myöntää.

TAKAISIN Tappereihin ja sukuperintöihin. Voisiko ajatella, että lahjakkuutta voisi siirtää eri muodoissa sukupolvelta toiselle yksinkertaisesti pitämällä huolta käsityötaidon opettamisesta ja sen arvostamisesta? Ja edelleen: voisiko ajatella, että television katselun sijasta keräännyttäisiin yhä useammin yhteen ja kuunneltaisiin taitavia sanankäyttäjiä ja annettaisiin heillekin arvoa, kuten Tapperien suvussa on kautta aikojen tehty? Ja jos näin tehtäisiin, voisiko Suomeen nousta uusia Tapperien kaltaisia lahjakkuuskasaumia?

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.