Niitä käsiä nousisi paljon

Kun työpaikan kahvipöydässä tai harrastusporukan saunaillassa puhutaan mielialalääkkeistä, kääntyy puhe liian usein päivittelyksi. Sinänsä hyvää tarkoittavien päivittelijöiden rinnalla on myös niitä, jotka hiljenevät tyystin.

Heillä saattaa olla kokemusta asiasta, mutta Suomessa mielialalääkkeiden hyödyistä on lähes mahdotonta puhua leimautumatta.

Mielialalääkkeistä puhutaan usein kriittiseen sävyyn myös mediassa. Syrjäytyminen ja mielialalääkkeet. Masennus, uusi kansantauti. Onnellisuutta purkista – ei sellaista ennen tarvittu. Mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on mennyt vikaan?

Viimeksi Hyvinkään ampumistuomion yhteydessä pohdittiin, oliko mielialalääkkeillä ollut vaikutusta tekoon. Oikeuden mukaan ei ollut. Mutta silti: ampuminen ja mielialalääkkeet, hui kauhistus.

Vain harva muistaa ajatella, että kyse on lääkkeistä, joilla on ihan oikeasti tehtävänsä. Lääkkeet eivät tuo onnellisuutta purkista. Ne ovat hoito lääkärin diagnosoimaan sairauteen.

Oma kysymyksensä on toki se, määrävätkö lääkärit mielialalääkkeitä liian helposti esimerkiksi siksi, ettei terveydenhuollolla ole varaa muunlaiseen apuun. Suomalaiset syövät mielialalääkkeitä yhä enemmän, ehkä liikaakin. Onko se ihmisten itsensä syy?

Sairastuminen ei ole oma valinta. Sairaus ei vaadi puhjetakseen traumatisoivia kokemuksia. Kyse voi olla puhtaasti perimästä. Tai sairaus voi sattua kohdalle kuin käänteinen lottovoitto.

Koska lääkkeiden tarpeellisuudesta tai niiden antamasta valtavasta avusta ei puhuta eikä kirjoiteta, kokevat monet olevansa mielialalääkkeinensä yksin. Jotenkin erilaisia, heikompia tai huonompia.

Mutta jos joku niin sanoo, ei tiedä mistä puhuu. Jos Jyväskylän matkakeskuksessa, kesken ruuhkaisimman tunnin, pyydettäisiin jokaista, joka on jossain elämänsä vaiheessa käyttänyt mielialalääkkeitä, nostamaan kätensä ylös, nousisi paljon käsiä.

Kaikenlaisia, kaikenikäisiä, kaikenlaisissa yhteiskunnallisissa asemissa olevien ihmisten käsiä.

Mutta kukaan ei puhu.

Mielialalääkkeiden yleistymistä pidetään yhteiskunnan pahoinvoinnin merkkinä, mutta voisiko ollakin päinvastoin? Eivätkö ongelmien tunnistaminen sekä avun hakeminen ja saaminen ole pikemminkin hyvinvointia?

Mielialalääkkeiden kanssa samaan kategoriaan luokitellaan keskusteluissa usein ADHD:n hoitoon tarkoitetut lääkkeet. Kauhistellaan sitä, miten lapsillekin syötetään lääkkeitä. Mutta miksei syötettäisi, jos ne auttavat lasta, hoitavat sairautta?

Ennen kaikkea lasten ja nuorten on saatava pikaista apua ongelmiinsa. Ja meidän aikuisten on luotava yhteiskunta, jossa apua ei tarvitse hävetä.

Nuorten tekemien väkivallantekojen jälkimainingeissa on kirjoitettu siitä, kuinka nuorille on määrätty aikuisille tarkoitettuja mielialalääkkeitä. Aikuisten lääkkeet saattavat aiheuttaa nuorissa voimakasta aggressiivisuutta.

Meidän on löydettävä oikeanlaiset lääkkeet erityisesti lasten ja nuorten auttamiseksi, sekä purkista että yhteiskunnasta.