Niukkuus vie näköalan

N issisen Esko piti hienon puheen äitini hautajaisissa. Esko muisteli elämää 1940-50-lukujen taitteesta. Silloin lepikkoa raivattiin pelloksi ja peltotilkulta kärrättiin valtavat määrät kiviä lähimetsään, metsätöitä tehtiin, mutta lystiäkin pidettiin.

Lysti oli mukana työnteossa, mutta etenkin se oli läsnä niinä päivinä, kun katsottiin viisaimmaksi heittäytyä tuvan hetekalle lukemaan ääneen Kakkisen Ollin tarinoita kaikille kuulolla oleville. Työn ja levon tasapaino ymmärrettiin luontevasti.

Kansanmiehenä ja loistavana puhujana Esko tuli huomaamattaan kertoneeksi myös siitä, mikä nykyelämästä puuttuu.

Ei, se ei ole hurja työnteko. Töitä - joilla sitä on - tehdään nytkin paljon, mutta työtehtävät vain ovat nyt erilaisia.

Se, mitä ennen oli mutta joka nykymaailmasta puuttuu, on näköala.

NYKYMAAILMASTA puuttuu usko tulevaisuuteen ja se saa ihmiset ja kokonaiset valtiot - ja näköjään maanosatkin - käpertymään ja keskittymään pelkästään niukkuuden jakamiseen.

Niukkuus on päivän sana, vaikka luulisi, että siitä jos mistä olisi ollut kyse 1940-50-luvuilla.

Ehei. Puutetta silloin saattoi olla, mutta niukkuus on ihan eri asia.

Niukkuus on talouden käsite, joka elää vain kulutuksen kautta ja voimalla.

Kulutuksen logiikan mukaisesti niukkuuden tyydyttäminen synnyttää uuden niukkuuden: kun on saanut yhden asian, on seuraavaksi saatava vielä sitä ja tätä.

Tämä ajatus oli vieras niinä maailmanaikoina, kun Esko poikasena autteli naapurin nuorta perhettä - siis vanhempiani.

Silloin päämäärien saavuttamiseksi ponnisteltiin yhdessä joko sitä peltoa raivaten tai valtioiden tasolla suuria innovaatioita tehden kylmän sodan rintamissa. Olennaista oli, että ihmisillä ja yhteisöillä oli näköaloja ja kuva paremmasta tulevaisuudesta.

NYT meillä on vain niukkuus, joka kalvaa ihmisten ja valtioiden arkea. Kun päämääriä ja suuria innovaatioita sekä uskoa tulevaisuuteen ei ole, kiinnittyy huomio kustannusten jakamiseen ja niukkuuteen.

Ei ole varmastikaan sattuma, että Kreikan talouden leväperäisyyteen ei aikanaan kiinnitetty huomiota. Silloin demokratian ja tasa-arvon maanosana Euroopalla oli vielä "suuri tehtävä", jonka voimalla luotiin eurovaluutta ja usko uljaasta Euroopasta oli vallalla.

Nyt Eurooppa on menettänyt näköalansa, jolloin jää aikaa tuijottaa vajeita ja olla jälkiviisas hupuloineita maita kohtaan. Jos valtiolla ei nähdä olevan erityistä tehtävää, kukapa sitä haluaisi silloin rahoittaakaan.

Uhkatilanteessa vajeita ei siedetä, se on selvä.

Mutta näköjään ei osata myöskään koota voimia ja tavoitella kohti jotain yhteistä päämäärää. Päämäärän luominen edellyttäisi näköalaa, joka yltää vajeitten yli ja taakse.

Se näköala kantoi Eskoa ja vanhempieni vastaperustettua perhettä erinomaisesti eteenpäin kaikesta puutteesta huolimatta. Niukkuudesta he eivät tienneet yhtään mitään.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.