No nyt on mies

Kyllä mies kivun kestää, vaan ei häpeää. Näin lukee vaatekaapistani löytyvän Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -bändin t-paidan selässä.

Lauseessa kiteytyy hienosti yksi suomalaisen miehen tuskallisimmista kipupisteistä: kasvojen menettäminen. Ennemmin vaikka otetaan grillijonon neandertal-öykkäriltä turpaan kuin juostaan karkuun ja säilytään ehjin nahoin.

Miehekkyyteen ja miehisyyteen liittyy paljon sellaista, jolle ei voi mitään. Keskiverto mies nyt vain on naisiin verrattuna verrattain karvainen köriläs, halusipa tai ei. Tunne-elämän työvälineet ja työstämiskeinotkin eroavat jossakin määrin, yleensä suoraviivaisuudellaan.

Geeneissä kulkevan vuosituhantisen perinnön lisäksi miehen elämää määrittelevät lukuisat ulkoiset, kulttuuriset koodistot. Mikä on miehekästä, ja mikä ei?

Motörhead on miesten musiikkia, Antti Tuisku taas ei. James Ellroy on sopivaa luettavaa, Jane Austen ei niinkään. Tee ennemmin motillinen polttopuita kuin runoja. Ja jos runoja on ihan pakko rustata, niin ei sitten mitään rakkausloruja vaan raakaa panemista ja kuolemaa.

Baletti on homojen hommaa, eikä tosi mies puhu, eikä pussaa. Lenkkimakkara, kossu ja sydänkohtaus saunan terassilla. Siinä suomalainen uros pähkinänkuoressa?

On perin suomalaista märehtiä, että mitä ne muut minusta ajattelevat. Toki pohjoinen takapajukkomme on avartunut henkisesti vanhoihin huonoihin aikoihin verrattuna, mutta harmaasta massasta erottuvia väriläiskiä ei edelleenkään juuri silitetä myötäkarvaan.

Kalenteriin pitäisikin lisätä vapauspäivä. Näin edes yhtenä päivänä vuodessa olisi ihan jees pieraista täydessä hississä, kulkea ihmisten ilmoilla sepalus auki ja jättää hampaat ja hiukset pesemättä. Karski rekkamies voisi laittaa vaaleanpunaiset trikoot jalkaan ja kuunnella Abbaa kerrankin ihan luvan kanssa.

Vapauspäivänä koko kansakunta viis veisaisi siitä, mitä muut ihmiset mahtavat olla mieltä omista tekemisistä ja habituksesta. Helvettiäkö se muille kuuluu, miten minä elän, huutaisivat kylänraitin halki munasiltaan pyöräilevät vapaat sielut.

Aloitin jokin aika sitten työpaikan päivittäisessä taukojumpassa käymisen. Olin hautonut ajatusta jo pitkään. Näyttöpäätetyö kun tekee näennäisestä keveydestään huolimatta tepposiaan varsinkin niska- ja hartiaseudulla.

Aristelin kuitenkin pitkään lähtemistä. Kehtaako sitä mokomaa? Eikös se ole naisten juttu?

Ensimmäisellä kerralla jumppapaikalle mennessäni sain vastaani ”Mitä sinä täällä teet” -henkisen vinoilumyrskyn.

Koska olen mies, enkä mikään hiiri, viis veisasin.

Enkä ole päätöstä katunut. Suosittelen samaa kaikille konttorirotille.

Tunnustetaan nyt samaan syssyyn vielä sekin, että olen harrastanut jo monta vuotta sauvakävelyä.

Antti Tuiskun musiikkia en silti pysty sietämään. Ennemmin kuuntelen vaikka haarukan lautaseen kirskuttamista.