Nolo tapaus korkeakoululle

Herättäähän se kummastusta, kun Maanpuolustuskorkeakoulu päättää poistaa Iranin tilannetta koskevan raportin nettisivuiltaan heti Iranin suurlähettilään vierailun jälkeen.

Tapahtumaketju on aiheellisesti saanut runsaasti huomiota. Iran-raportti vedettiin korkeakoulun sivuilta pois heti, kun Iranin suurlähettiläs Seyed Rasoul Mousavi oli esittänyt epäileviä huomautuksia sen tieteellisyydestä.

Puolustusministeri Carl Haglund (r.) arvioi, että suurlähettilään vierailu vaikutti korkeakoulun päätökseen: kyse on siis poliittisesta päätöksestä. Tätä ministeri ei ole katsonut hyvällä; hän on kehottanut oppilaitosta arvioimaan ovatko julkaisukäytännöt kunnossa.

Pelkkä epäily tutkimuksen tieteellisten kriteerien täyttymättömyydestä ei riitä syyksi hyllyttää tutkimusta. Nyt kuitenkin kävi näin.

Epäily on olennainen osa tieteen tekemistä, sitä kautta uuden löytäminen ylipäänsä on mahdollista. Epäily on tieteeseen sisäänrakennettuna: tiede perustuu kriittisyydelle ja kyseenalaistamiselle – siis epäilylle. Näitä ominaisuuksia tarvitaan sekä itse tutkimuksen tekemisessä että sen arvioinnissa.

Tutkimuksen arviointi kuuluu tiedeyhteisölle, jossa toisistaan riippumattomat tutkijat ruotivat toistensa tuloksia oikein täikammalla. Tätä kutsutaan tiedeyhteisön itsekorjaavaksi menetelmäksi: jokaisella on oma intrenssinsä vahtia myös muiden tutkimusten tieteellisyyttä. Jos ikävästi tulkitaan, on kollegan tehtävänä löytää – ja myös käräyttää – mahdollinen vilungin tekijä.

Edelleen on epäselvää, onko tutkija Alan Salehzadehin hyllytetyssä Iran-raportissa puutteita vai ei.

Olipa vastaus raportin puutteita koskevaan kysymykseen myönteinen tai kielteinen, saattaa kumpikin vastausvaihtoehto Maanpuolustuskorkeakoulun outoon valoon.

Episodi nimittäin kääntää epäilevän katseen kyseisestä Iran-tutkimuksesta kohti korkeakoulua itseään.

Jos tutkimuksessa ei ollut puutteita, miksi korkeakoulu veti julkaisun pois sivuiltaan? Toimiko oppilaitos itse tällöin tieteellisten periaatteiden pohjalta? Vai antoiko korkeakoulu ulkopuolisen vaikuttaa julkaisukäytäntöihinsä? Toimiiko oppilaitos riippumattomana ja vapaana poliittisesta vaikuttamisesta? Nämä ovat vakavia kysymyksiä, jotka tapahtumaketju väistämättä herättää.

Jos tutkimuksessa havaitaankin puutteita, on myös se noloa korkeakoululle. Puutteet olivat jääneet korkeakoulun omalta tiedeyhteisöltä aikanaan havaitsematta, mutta sen sijaan ne löysi suurlähettiläs. Korkea-arvoinen Iranin virkamies on toki korkeasti koulutettu, mutta yhtä kaikki tiedeyhteisön ulkopuolelta – periaatteessa siis kokonaan toiselta alalta.

Hämmennystä ei lievitä sekään, kun korkeakoulun rehtori Veijo Taipalus sanoo STT:n haastattelussa, että Iran-tutkimus tarkastetaan uudelleen vain tutkimuksellisesta näkökulmasta eikä sisältöön puututa.

Mistä näkökulmasta oppilaitos on tutkimuksen sitten aikaisemmin tarkastanut? Eikö tutkimuksia tule aina tarkastella juuri tutkimuksellisesta eli tieteellisestä näkökulmasta?