Nostalgikon antikliimaksi

Eletään syyskuuta 1992 Jyväskylässä. On kolean pimeä sunnuntai-ilta. Olen 21-vuotias varusmies, jolla on vielä muutama tunti aikaa ennen viikonloppuvapaan päättymistä. Isänmaa odottaa miestään takaisin Tikkakoskelle kello 24 mennessä. Onneksi intti on loppumaisillaan, 11 kuukautta odotettu kotiuttamispäivä on seuraavalla viikolla. Asun vielä kotona äidin ja pikkusiskon kanssa.

Olen saapunut Ford Escortillani Jyväsjärven satamaan tyttöystäväni kanssa, mukana Nikon FM2 -järjestelmäkamerani. Kamerassa on diafilmi. Tarkoituksena on taltioida maisemia ja seurassani olevaa kaunotarta iltavalaistuksessa, valokuvaus kun on yksi harrastuksistani.

 

Näpsin kuvia satamassa. Olemme ainoat kulkijat paikalla. Radan ja moottoritien toisella puolella kurkottava kaupunki on kuolleen ja hiljaisen oloinen, niin kuin aina viikon viimeisenä iltana. Kävelemme uudenkarheaa rantaraittia pitkin kohti Vaasankadun ja Hannikaisenkadun risteykseen nousevaa ramppia.

Rampin puolenvälin ylitettyämme otan vielä muutaman ruudun Kuokkalan sillasta ja vastapäisestä rannasta. Siellä on pimeää, pelkästään kuu möllöttää taivaalla valoa tuomassa.

Keli on kylmä, hengityksemme huuruavat. Tyttöystävällä on hupparini päällään lisälämpöä tuomassa, olenhan herrasmies.

Olimme kohdanneet juuri kävelykaduksi muutetulla Kauppakadulla vajaat neljä kuukautta aikaisemmin. Olen korviani myöten rakastunut. Armeijan jälkeen koittavasta elämästä en vielä tiedä mitään, mutta synkkä sunnuntai on silti toivoa täynnä. Tästä se lähtee!

Tuolloin emme vielä aavistaneet, että muutamme kahden kuukauden kuluttua kaksioon Vaasankadun alapäähän, muutaman sadan metrin päähän kuvauspaikasta.

 

Syyskuussa 2012 muistan nuo diat. Päätän kaivaa ne komeron ylähyllyltä. Tuolloinen tyttöystävä on vaimoni, meillä on kaksi lasta ja asumme omakotitalossa. Diaprojektoria en jaksa alkaa viritellä, sitä on käytetty edellisen kerran kymmenen vuotta sitten. Nykyaika on ajanut laitteesta ohi. Sen aikanaan seinälle tai kankaalle heijastama huiman iso kuvakoko ei taitaisi tuntua nykyisten taulutelevisioiden rinnalla enää miltään.

Tihrustelen muutaman sentin levyisiä dioja kattolamppua vasten ja valitsen muutamia parhaimpia. Yhdessä niistä näkyy Kuokkalan sillan silhuetti ja autio vastaranta. Päätän pyytää seuraavana päivänä töissä Keskisuomalaisen valokuvaamon kuvankäsittelijä Timo Mustalampea skannaamaan ne minulle tiedostoiksi.

Samalla saan idean kuvaparista: Kuokkalan ranta vuonna 1992 ja 2012! Nappaan (ajat sitten digitaaliseksi päivittyneen) Nikonin järjestelmäkamerani mukaan ja suuntaan kohti Lutakon satamaa. Päivä on taas sunnuntai, kellokin on suunnilleen saman verran. Keli on kuulas ja syyskuisen viileä.

Jyväskylä tuntuu kuhisevan elämää. Rantaraitilla vilisee lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia, kaupungin silhuettikin värisee vireydestä viestien.

Kävellessäni kohti kahdenkymmenen vuoden takaista kuvauspaikkaa huomaan pohtivani kuluneita vuosia ja elettyä elämää. Nämä ovat olleet hyviä aikoja, totean. En todellakaan kaipaa takaisin vuoteen 1992.

Rampin puolessavälissä hämmästyn: edessähän kasvaa puita. Lopulta sopiva kuvausrako löytyy ja virittelen kohmeisin sormin jalustan pystyyn.

Painan laukaisijaa. Mitään ei tapahdu. Kameran näytössä lukee low battery. Eikä minulla ole vara-akkua mukana.

Mikä antikliimaksi.