Nukkekodissa ei oikeasti voi elämä satuttaa

Minulla on maailma, vailla perheenäidin arkkivihollisia. Tarkoitan pölyä, likaa, nälkää, pyykkiä, tiskejä ja turhaa meteliä. Arkipäivässä nimittäin kuluu valtavasti energiaa näiden tekijöiden tyydyttämiseen.

Erityisesti rapaisina aikoina tuntuu, että päätehtäväni maapallolla on edestakaisin kuljeskelevan hiekan säilöminen pölypusseihin ja polkupyörien rapakaarista roiskuneen loan puhdistaminen tuulitakeista.

Nälkäisinä aikoina makaronin ja perunan vaihtelu täyttää päivät.

TIEDÄN, TIEDÄN. Nämä ovat pieniä murheita eikä tällaisesta pitäisi ensinnäkään valittaa, saati turhautua, sillä maailmassa on todellisiakin ongelmia.

Pienestä maailmastani puuttuvat tosin nekin. Siellä ei kukaan sulje ketään puoleksi vuosisadaksi kellariin tai takapihalle, kuten olemme saaneet kuulla maailmalla tapahtuneen. Siellä ei kukaan tee jälkeläisiä sieppaamilleen lapsille, alista toista, myrkyttele maitoa, tiputa avaruuslaukkua, tee kansanmurhaa tai ammu yksilöitä, jos ongelmat käyvät itselle ylivoimaisiksi.

Pienessä maailmassani murheet rajoittuvat viattomiin harmistumisiin. Ahneudesta tai taloudellisista huolista ei ole edes kuultu, sillä sen asukkaiden vauraan suvun rehellisesti hoidettujen liiketoimien tulos virtaa ehtymättömästi perheen kassaan. Flyygeli voidaan vaihtaa uuteen, jos se ei ihan sovi tapettiin. Kuitenkaan ei kerskakuluteta tai unohdeta jakaa varallisuutta auliisti, mutta harkiten, sitä tarvitseville.

IHMISET ELÄMÄSSÄNI ovat sopivalla tavalla joutilaita, mutta eivät kuitenkaan niin, että masentuisivat ja heitä vaivaisi elämän tarkoituksettomuus. Heillä on loputtomasti aikaa kehittävään luovaan puuhasteluun, jonka he kokevat mielekkäänä.

Vanha rouva pelailee shakkia vaikka itsekseen, perheenäiti antautuu harpunsoittoon, kauppiaan rouva ompelee muodikkaita asuja ja kauppias itse haaveilee purjehtivansa maailman merillä ja tottahan tämä unelma toteutuu. Kaikki on mahdollista eikä kenenkään usko horju.

PUHUN NUKKEKODISTANI, jota rakentaessani koin sen, mitä flowksi kutsutaan. Kadotin ajantajun, lepäsin.

Miniatyyrimaailmassa jokin kiehtoo minua. Koin niin jo lapsena, kun tuon tuosta seisoin Pohjanmaan museon nukkekotihuoneessa ja tuijotin viime vuosisadan alkupuolen nukkekotikaappeja, joilla porvarislapset olivat leikkineet. Muistan elävästi, mitä nuo huoneet näyttivät ja miten se sattuikaan, kun en saanut koskea tavaroihin, leikkiä.

Kun minusta tuli aikuinen, halusin menetetyn takaisin, hankin nukkekotini.

Onko miniatyyrimaailmassa puuhastelun takana jotain syvempää? Ehkä pyrkimys hallita haurasta ja arvaamatonta elämää. Ehkä se on pakoa maailman vaatimuksilta ja murheilta. Ehkä se on sisäisen lapsen ihana leikki, joka haluaa tulla kuulluksi, näkyväksi.

Ihan sama, sillä nukkekoti ravitsee minua kuin taideterapia. Enkä ole yksin. Jo muinaisessa Hollannissa kuninkaalliset rakennuttivat miniatyyrikoteja itselleen. Niihin he tuotattivat Kiinasta omia astiastojaan jäljittelevät pikkuposliinit.

Näin pitkälle en pääse eikä tarvitsekaan. Olen ehyempi jo nyt, tässä porvarillisessa nukkekodissani. Se riittää.

Kirjoittaja on toimittaja ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.