Nuorille jonottaminen on elämys, josta me muut voimme ottaa oppia

Korttelin ympäri kiemurteleva jono makuupusseihin kääriytyneitä teinejä ei ole Helsingissä harvinaisuus. Ilmiö on levinnyt vahvasti myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Kyse ei ole asuntopulasta, eivätkä nuoret ole vähäosaisia. He jonottavat huvikseen.

Useimmiten jonotuksen syy on suosikkiartistin keikka. Jonottaminen ei kuitenkaan rajoitu vain ulkomaalaisten suurten nimien live-esiintymisiin, vaan myös pienemmät kotimaiset bändit keräävät jonoja keikkapaikoille. Toisinaan saatetaan jonottaa jopa kirjaa.

Jonottamiselle on toki syitäkin, kuten halu päästä eturiviin tai tarve saada uutuustuote käsiinsä ensimmäisten joukossa. Tosi asiassa jonottamisesta on kuitenkin muodostunut nuorille tullut jopa yhtä tärkeää tai tärkeämpää kuin jonotettava asia.

Jonottaminen on sosiaalinen tapahtuma, jossa satoja samanhenkisiä nuoria kerääntyy piirittämään korttelia. Ei ole harvinaista jonottaa yön yli, jotkut asiaan vihkiytyneet jonottavat jopa useita päiviä.

Jonottaminen on siis harrastus, eräänlainen nykyteinien vastine telttailulle.

Moni aikuinen saattaa sen kummemmin asiaa puntaroimatta pitää moista kadulla lorvailua paheksuttavana. Minä näen asian toisin.

Minä ihailen nykynuoria. He ovat onnistuneet kääntämään aikuisten kammoaman jonottamisen hauskaksi elämykseksi jota tehdään vapaaehtoisesti. Tätä minä kutsuisin positiivisen ajattelun riemuvoitoksi.

Jonottaminen on mullistava vapaa-ajanviettomuoto, kun ottaa huomioon, että yhteinen kaupunkitila on enää harvoin kaupunkilaisten hallinnassa. Ideatasolla moni toki ajattelee, että kaupungin tulisi olla demokraattinen kohtauspaikka. Useimmiten se kuitenkin on kliininen tuotannon ja kulutuksen kehä.

Kaupunkien keskustoissa lähes kaikki ilmaisu, josta ei ole maksettu mainospaikkaa, on kiellettyä.

Esimerkiksi omaehtoinen kansalaisista lähtevä katutaide nähdään lähes poikkeuksetta laittomana töhrynä. Virkeään kaupunkiin kuitenkin kuuluisi asukkaiden välinen vuorovaikutus, joka mielestäni saisi näkyä myös katutaiteena. Yhteisiin pintoihin syntyvät visuaaliset puheenvuorot kun ovat mainio tapa luoda yhteisöllisyyttä.

Me aikuiset olemme kuitenkin unohtaneet, että kaupunki on meidän, eikä vain markkinamiesten.

Olemme kyseenalaistamatta hyväksyneet, ettei meillä juurikaan ole sananvaltaa siihen miltä kaupunkimme näyttävät. Nielemme myös mukisematta sen, että vain harvat oleskelun muodot ovat kaupungissa ilmaisia. Me jopa kävelemme nopeasti, koska kaupungissa kuuluu tehdä niin.

Emme pysähdy, maleksi tai istu maahan, koska se saattaisi herättää huomiota. Aika surullista.

Jatkossa minä haluan ottaa oppia jonottavista nuorista ja tehdä kaupungista kotini. Yritän unohtaa kaupunkikäytöksen kirjoittamattomat säännöt. Aion kävellä hitaasti, pysähtyä ilman näkyvää syytä ja kesällä syön jäätelötötterön kadulla istuen.

Enkä välitä yhtään jos joku katsoo pitkään, sillä eivät esikuvanikaan turhia häpeile. He ottavat kaupunkitilan haltuunsa.

Kirjoittaja on kuvataiteilija ja median sekatyöläinen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.