Nuoruus on vuoristorata

Moni aikuinen kaihoaa nuoruuttaan. Kannattaisi miettiä asiaa uudelleen.

Nuoren elämä on vuoristorata, jonka päätepiste on yksi suuri kysymysmerkki. Aikuisten olisi osattava ohjata ja toimia jarrumiehinä. Jarrumiehinä siksi, että nuoret ottaisivat itselleen tarvitsemansa ajan oppia ja kypsyä.

Sen sijaan nykynuoriin tuupataan usein lisää vauhtia. Lisäksi vuoristoradan turvajärjestelmä on aikansa elänyt ja kyydistä voi myös pudota.

Moni putoaakin ja riippuu tapauksesta, onko kukaan ottamassa vastaan.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa nuoret laitetaan kouluihin aikuistumaan. Koulutta jäänyt on syrjäytynyt.

Ammatillisesti voimakkaasti eriytynyt yhteiskunta edellyttää koulutusta. Ilman ammattia ei ole oikein mitään.

Koulutus on eittämättä paras pelastusrengas, jonka kukaan voi hankkia. Koulunkäynnin katketessa syrjäytymisriski kasvaa.

Pelin ei kuitenkaan pitäisi olla menetetty, vaikkei opiskelupaikkaa saisikaan.

Vastuu aikuistumisesta ei kuulu koululle, vaikka se koulutusta ja kasvatusta antaakin. Aikuistumisvastuun tulee olla kodeilla ja yhteisöillä.

Perhe ei saa olla asema, jolta täysi-ikäiset lapset laukaistaan tulevaisuuteen kuin raketit avaruuteen. Perheyhteyden olisi oltava elämänmittainen, katkeamaton yhdessä elämisen projekti.

Monella nuorella on itsellään kiire hetkeksi erilleen. Turvaköyttä ei kuitenkaan saa päästää katkeamaan, vaikka etäisyyttä olisikin.

Yhteisön ja yhteiskunnan rooli korostuu tilanteissa, joissa perheestä ei ole nuorelle turvaa. Syrjäytyminen on helppoa maassa, jossa irrallisuus on hyve. Suomea riivaa väärä käsitys, jonka mukaan jokaisen on tultava toimeen omillaan.

Syrjäytymiskierteen katkaisemisesta on helppo puhua, mutta käytännössä haaste on valtava. Tilanteen korjaaminen saattaa vaatia monenlaisia rakennemuutoksia.

Etelä-Euroopassa nuoret muuttavat kotoa selkeästi myöhemmin kuin Suomessa. Taloustaantuman iskiessä yhä harvemmalla on varaa asua yksin. Ilmiössä on hyvät ja huonot puolensa.

Lähtökohtaisesti on parempi elää lähempänä. Toisaalta harvaanasutussa Suomessa opiskelu edellyttää usein muuttoa.

Eteläisessä Euroopassa kukaan ei ihmettele lapsuudenkodissaan asuvaa 26-vuotiasta. Ja mitä ihmeellistä siinä olisikaan?

Vaikeissa tilanteissa vaarallisinta on käpertyä erilleen. Nuoruus voi olla irtioton aikaan, mutta aikuisuuteen kasvaminen on yhteisöön kasvamista.

Kysymys on erityisen ajankohtainen, sillä töitä ei riitä kaikille. Jatkossa yhä useampi jää ainakin väliaikaisesti työttömäksi. Saattaa olla, että sen tosiasian kanssa on vain opittava elämään.

Vielä siitä vuoristoradasta:

Yleisessä keskustelussa surraan sitä, että jo alakouluikäiset lapset ovat muuttumassa pikkuaikuisiksi. Noin neljä vuotta myöhemmin heidän pitäisi olla päättämässä elämänsä suuntaa.

Jotta lapsuus säilyisi, on nuorille annettava aikaa, jos he sitä tarvitsevat. Siksi opetusministeri Krista Kiurun (sd.) esitys oppivelvollisuusiän pidentämisestä on kannatettava.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.