Ny rillataan - Leijonien puolustuspuhe

Olen välillä ajatellut, että olisi mukava asua taas jonkin aikaa ulkomailla, mutta viime päivät ovat saaneet ajatukset vaihtumaan. Kiekkokulta on ollut niin uskomattoman kotimaista seurattavaa, että lykkään irtautumispäätöstä neljällä vuodella. Jääkiekko ja nämä juhlat ovat aikamme ilmiö.

Lahtelainen roku kävelee letkupolvin koneesta ja kaatuu pokaalin päälle. Joukkueenjohtaja rillaa Tamperetta sekasin televisiohaastattelussa. Kolmas sönkkää nuuskansekaista ruotsia Yleisradiolle.

OLEN SEURANNUT kiekkojuhlia haavi auki ja suurella sydämellä eri tiedotusvälineistä. Jääkiekkoa olen katsellut niin kauan kuin muisti kantaa lapsuuteen. Nämäkin kisat etukenossa. Erien välit kuuntelin asiallisia kaukalonlaitahaastatteluja, jossa luvattiin tarkkuutta laukauksiin toisessa erässä.

Ristiriita järkähtämättömien peliesitysten ja horjuvien mestaruusjuhlien välillä on valtava. Kiekkokullasta '11 tuli kokonaistaideteos, joka on jo nyt saavuttanut myyttiset mitat.

TÄYTIN 30 vajaat viisi vuotta sitten. Sen jälkeen olen arvioinut muuttuneeni tunne-elämältäni tyhjäksi, mutta viime päivinä kaikki emotionaaliset rekisterit ovat paukkuneet - myös loppuottelun jälkeen. En ole tiennyt, pitääkö kohellukselle itkeä vai nauraa.

Ne, joiden mielestä urheilijoiden juopottelu lasten silmien alla on arveluttavaa, ovat oikeassa. Mutta näkemys irrallaan reaalitodellisuudesta. Jääkiekkojoukkue on jätkäporukka, joka palasi kotiin työkomennukselta, jossa jouduttiin kärvistelemään selvinpäin kolme viikkoa. Seuraukset nähtiin.

Miesporukoissa pätevät eri lainalaisuudet kuin lastenkasvatuksessa. Pidetyin tyyppi on usein se, joka möhlää. Hän tarjoaa kavereille elävän elämän sitcomia. Kuten puolustaja Lasse Kukkonen sattuvasti kommentoi Pasi Nurmisen kaatumista Ilta-Sanomissa.

- Maalivahdit on aina sellaisia, että ne laittaa kroppaa peliin.

Perskänni on läheltä katsottuna tragediaa, mutta kauempaa komediaa.

KATSOIN TIISTAINA viisi kertaa Nurmisen ilmaveivin Antero Mertarannan selostuksella. Nauratti aina pohjaan saakka, koska samalla voi nauraa itselleen. "Se olisi voinut sattua kenelle tahansa", Nurminen kommentoi Ilta-Sanomissa ja oli oikeassa.

Juhlin sunnuntaina mestaruutta ystäväni kanssa päätyyn saakka. Valomerkin aikaan Mikael Granlundin ilmaveivi siirtyi vatsaani. Oksensin Kauppakadulla, Hemingwaysin vasemmalla sivulla asfaltille kahtakymmentä vaille neljä maanantaiaamuna. Kuohuviiniä, sipsejä, keskiolutta ja pari karpalolonkeroa.

Ylilyönti.

Tietääkseni tästä nolosta tapauksesta ei löydy videota Youtubesta sukulaisten hävettäväksi ja tuttujen folkloreksi - toisin kuin jääkiekkomestareista.

Tämä on uskoakseni keskeisin asia, joka erottaa minut heistä sen lisäksi, etten osaa pelata jääkiekkoa. Olen ihmisenä vähäinen, ja siksi minusta ei ole tuomitsemaan kiekkojuhlia. Uskon, etten ole ainoa, jolla on joskus mennyt vahingossa jarrutus pitkäksi. Suomalaiset saivat jääkiekkokullan kylkiäisinä itsensä näköisiä sankareita.

Lopuksi toivon julkihäpeän keskellä, ettei minua värvätty kuusi vuotta sitten tänne lehteen töihin pelkästään hyvän käytöksen perusteella, kuten ei näemmä kiekkoilijoitakaan joukkueeseen.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen kulttuuritoimittaja.