Nykymenolla yleisurheilu muuttuu pelkäksi harrastukseksi

Yksi mitali ja kolme pistesijaa on kova suoritus yhdeltä lajiryhmältä olympialaisissa. Yleisurheilulla meni siis hyvin Pekingissä, ja tulevaisuuteen voidaan katsoa iloisin silmin? Katin kontit, nyt viimeistään pitäisi ottaa silmä käteen ja ymmärrettävä, että pitäisi tehdä suuria muutoksia. Olisi nähtävä, että Pekingissäkin suomalainen yleisurheilu oli lähes täysin keihäänheittäjien varassa.

Välillä tuntuu siltä, että erityisesti yleisurheilussa, mutta myös monien muiden lajien valmennuksessa, noudatetaan vielä aikuisiälläkin kaikki pelaa -periaatetta. Mikäpä siinä, yleisurheilu on toki hieno harrastus ja mukavaahan se on, että kisajoukkueista kasvatetaan mahdollisimman suuria. Matkailu avartaakin, kuten tiedetään.

Mutta, jos halutaan arvokisamitaleita ja menestystä, järjestelmä on rukattava uusiksi. On keskityttävä harvoihin ja valittuihin, niin jyrkältä kuin se kuulostaakin.

Valmentajat ovat varmasti Suomessa havainneet sen, että yleisurheilun pariin tulee jatkuvasti yhä vähemmän todellisia lupauksia. Silti järjestelmä on jatkanut samalla tavalla eli yleisurheiluun on panostettu laajalla rintamalla. Siitäkin huolimatta, että Ruotsissa annettiin esimerkki siitä, mitä voidaan saada aikaiseksi, kun rakennetaan terävä mutta kapea kärki. Esimerkiksi Carolina Klüftin, Stefan Holmin, Christian Olssonin ja Kajsa Bergqvistin nousu huipulle ei välttämättä olisi onnistunut suomalaisen järjestelmän alla.

Ironista kyllä, mutta Suomen järjestelmän huonoudesta kertoo melkein parhaiten Tero Pitkämäen historia. Pekingin ainoa yleisurheilumitalistimme nousi huipulle Hannu Kankaan valmentamana. Kun Kankaasta tehtiin keihään lajivalmentaja, Pitkämäki tulikin enää vain yksi Kankaan ohjattavista.

Muutos näkyy selvästi Pitkämäen heitoissa. Aiemmin Pitkämäen tekniikka oli niin hyvässä kuosissa, että hän olisi luultavasti heittänyt 85 metriä vaikka puoliunissaan keskellä yötä kesken unien. Nyt enää toivotaan, että sattuisipa tekniikka kohdalleen. Maailman varmimmasta keihäänheittäjästä on tullut tuuriheittäjä. Se onkin näkyvin asia, mitä suomalainen yleisurheiluvalmennus on saanut aikaiseksi viimeisten vuosien aikana.

Yleisurheilulle Pekingissä hyvän mallin näytti soutukaksikkomme. Aika harva urheilua seuraava tietää edes nimeltä muita suomalaissoutajia Sanna Sténin ja Minna Niemisen lisäksi. Mutta muita ei tarvitakaan, jos panostuksen kohteet hoitavat homman kotiin. Mitaleiden perusteella soutajat menestyivät olympialaisissa paremmin kuin yleisurheilijat.

Yleisurheiluväen olisikin keskityttävä nyt kahteen asiaan. Ensiksi pitää löytää lahjakkuuksia, ja sitten heihin on kohdennettava käytettävissä olevat taloudelliset resurssit ja valmennuksellinen osaaminen. Sen verran uskon vielä suomalaiseen valmennustietouteen, että tehtävistä ensimmäinen osa on se hankalampi. Siihen on uhrattava aikaa ja rahaa sekä liitto- että seuratasolla. Ja sekään ei välttämättä riitä.

Toki lupauksiin keskittyvässä järjestelmässä on myös riskinsä. Jos panostus muutamiin ei onnistukaan, niin sitten näyttää todella huonolta. Sen huomasivat varmasti esimerkiksi ruotsalaiset Pekingissä.

Silti riski kannattaa ottaa. Ja mahdollisimman pian. Mieluiten heti.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.