Nykytaide hakeutuu instituutioiden ulkopuolelle

Kun maakuntien museoiden resurssit supistuvat, Helsingissä menee pontevasti. Mitä nyt Guggenheim vähän oikuttelee. Amos Anderssonin taidemuseo sai laajennuspäätöksen ja Helsingin kaupungin taidemuseon tila kaksinkertaistuu.

Helsingin taidemuseon uusi johtaja Maija Tanninen-Mattila ilmoitti kuin ensitöikseen, että museo levittäytyy myös Tennispalatsin käytäville. Ulkopuolen valloitus tai museon seinättömyys ei ole vain museopedagogiikkaa, sillä nykytaiteessa on runsaasti suuntauksia, joiden tekijät hakeutuvat instituutioiden ulkopuolelle.

Ympäristötaide levittäytyy asuttuun ympäristöön ja kaupunkitilaan. Huoli luonnosta ympäristön laadusta aktivoi taiteilijoita, mutta pitemmän päälle epäpaikkojen kriittinen taiteellistaminen ilman ongelmien todellista ratkaisua tuntuu turhauttavalta.

Moni taiteilija haluaisikin integroitua yhteiskunnan eri rakenteisiin, vaikkapa osaksi ympäristösuunnttelua.

Jo vuosikymmen sitten syntynyt strategia taiteen soveltavasta käytöstä antaa tavoitteelle myös realistisen oikeutuksen. Se, että pilottien jatkoksi ei olekaan syntynyt mitään vakiintunutta toimintaa, on ollut suuri pettymys. Juuri pettymyksessään taiteilija tunnistaa luovan talouden romahduksen. Huolellisesti valmistellut päämäärät ovat muuttuneet niin nopeasti päämäärättömyydeksi.

Sosiaalisella taiteella on taito laastaroida elämän moninaisia tulehduskohtia, mutta toistaiseksi sellainen on rajautunut yksittäisiksi hankkeiksi ilman pysyvää rahoitusta ja järjestelmää.

Politiikkaohjelmista ei ole ollut aiottua hyötyä. Hallituksen rakennepaketin jälkeen ei ole edes varmaa, kuinka paljon jatkossa on kyse vanhustenhoidosta ja kuinka paljon vanhusten laillisesta heitteillejätöstä.

Wau-arkkitehtuurin sijasta Amos Anderssonin taidemuseo aikoo satsata tilojensa muunneltavuuteen kuuliaisena nykytaiteen monimuotoisuudelle. Museosta ei kuitenkaan koskaan voi löytyä ideaalia paikkaa taiteelle, joka kuuluu sen ulkopuolelle, keskelle elämää.

Jyväskylän vaihtuvissa liikehuoneistoissa esiintyvä Äkkigalleria menettäisi sielunsa, jos se erehtyisi museoesiintyjäksi. Mutta voisiko museo ottaa mallia Äkkigalleriasta ja viedä näyttelyn kaupunginosiin, vaikkapa Pupuhuhtaan tai vanhusten palvelutaloon. Voisivatko taidelaitokset ja taiteilijat tehdä yhteistyötä ulkopuolen valloituksessa?

Vielä muutama vuosi sitten taide elinkeinoelämän kohentajana oli jopa seminaarin arvoinen teema. Kun katsoo lopputulosta, kuten betonileijonia Schaumannin linnan puistossa ja samanmoisia standardivaloksia Harvian pääoven edessä, ei voi olla ajattelematta valistuneen yritysasiakkaan myötähäpeää. Ehkäpä yritykset innostuisivat taiteesta vasta silloin, kun sillä olisi verotusta huojentava vaikutus. Kannattaisi edes kokeilla.

Vaasassa oli aikoinaan ravintola, joka vetosi asiakkaisiin mainoksella: Älä jää kadulle, tule kotiin. Sama vetoomus sopii nykytaiteellekin. Modernismi vieroksui kotia porvarillisuuden pesänä, johon avantgarde lamaantuu. Nykyään taiteen autonomia sovittautuu sisustuksen estetiikkaan.

Trendikäs ajatus elämän taiteistumisesta todentuu kotien sisustuksessa. Se näkyy myös tuhottomana määränä sisustusohjelmia ja alan lehtiä. Itse taide ei kuitenkaan näytä kuuluvan sisustussuunnittelijoiden asiantuntemukseen eikä intressiin.

Toivottavasti ensi kesän Jyväskylän asuntomessut tekee vihdoin läpimurron ja tuo nykytaiteen nykykoteihin. Pikkuisen arvelen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.