Nyt mennään Huiman tahtiin!

Me täällä Äänekoskella elämme odottavissa tunnelmissa. Metsä Fibren biotuotetehdashanke on toki koko kaupunkia ja laajaa lähiseutua eniten kihelmöivä asia, mutta koska siitä ei ole toistaiseksi kuulunut uutta hehkutettavaa, pitää keskittyä muuhun. Niin kuin vaikka koripalloon.

Huiman naisten korisliigajoukkue aloitti perjantaina välierätaipaleensa kohti kultaista maalia. ToPo kaatuu toivottavasti nopeaan tahtiin ja sen jälkeen pitää enää kaataa kolme peräkkäistä mestaruutta voittanut Catz. Finaalissa vastassa voi olla myös Peli-Karhut, mutta uskallan olettaa, ettei PeKa pysty rypistelemään finaaliotteluun välieräparissaan. Jos pystyy, tuuletan isosti. Se olisi piristävää.

Koripallo ei ole taloudellisesti miljardihankkeen luokkaa, mutta näkyvyyttä siitäkin saa kaupungille ja hyvää sykettä itselleen. Tulkaa vaikka kokeilemaan Liikuntatalon hornankattilaan, jossa torvet ja rummut nostattavat tunnelmaa ja enemmän tai vähemmän asiantunteva raati katsomosta maustaa keitosta.

Huima on kova juttu Äänekoskella, on ollut aina ja on vastakin. Minut ja moni muu on kasvatettu huimalaisuuteen. Äänekosken Urheilijoihin ei ollut lapsena menemistä, vaikka jokin laji olisi kiinnostanutkin. ÄU kun oli SVUL:n seura, eikä sinne duunarin kakarana ollut asiaa. Onneksi noita raja-aitoja on vuosien varrella kaadettu.

Kun olin eppu- tai toppuluokkalainen, sain lahjaksi sinisen Mauri Jormakan MJ-sport-tuulipuvun. Se ei kelvannut. Halusin Huiman takin, niin kuin kaikilla minun mielestäni siisteillä jätkillä oli, isälläkin. Niitä myytiin Centrumissa ja sieltä sellainen minullekin haettiin.

Se oli sellainen kiiltäväpintainen ja pusakkamallinen kunnon sininen ja rintapielessä oli pyöreä keltainen Huiman merkki. Sen takin, vetoketjusammareiden, sinisten toppalenkkareiden (en huolinut punaisia tyttöjen toppasaappaita) ja lyhyen kampaukseni ansiosta ainakin yhdelle pojalle selvisi vasta kolmannella luokalla, että olen tyttö. Sekin vain siksi, että minulla oli korvakorut. Siihen aikaan pojat eivät korviksia pitäneet, jos eivät olleet rokkareita. Kolkilla kukaan ei vielä ollut.

Pelasin koripalloa minityttöiästä lähtien naisten Suomen sarja -ikään saakka ja kannoin sini-keltaista peliasua ylpeänä. Yhä edelleen sini-keltainen on väriyhdistelmänä minulle enemmän Huima kuin Ruotsi.

Jo siihen aikaan kuvioissa pyöri Sipi, siis Mervi Nurmi, joka valmentaa tätä nykyä Huiman naisten korisliigajoukkuetta. Poistumiseni Liikuntatalon parketeilta 16–17-kesäisenä ei jättänyt kummoista aukkoa Äänekosken koripalloelämään. Mutta toisin olisi Mervi Nurmen laita.

Kuka muu jaksaisi painaa vuodesta toiseen koripallon viemänä? Nainen valmentaa ja kerää sponsorirahoja, jotta saisi painaa pitkää päivää rakastamansa lajin parissa mahdollisimman hyvällä joukkueella. Jotta tulisi menestystä. Ja onhan sitä menestystä tullutkin: kultaa ja pronssia kerran, hopeaa neljästi.

Arvostelijoita mahtuu aina porukkaan kuin porukkaan, tekijöitä huomattavasti vähemmän. Vaan tehkääpä sipit, jos teistä on siihen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.