Nyt on hyvä

Lepuutin eräänä iltana arjen ruhjomaa ruhoani kotisohvalla päivän hulinoiden päätteeksi. Tulin siinä laskeneeksi, että kyseinen uutena ostettu huonekalu on palvellut uskollisesti samassa paikassa kohta 12 vuotta. Muutimme sydämeni valtiattaren kanssa kerrostalokaksiosta omakotitaloon marraskuussa 2001.

Näin se aika rientää, vastahan me tänne asetuimme. Tosi äkkiä on aika kulunut, vaeltelivat ajatukset uneliaissa aivoissa.

Tulin samalla kelanneeksi elämäni numerologiaa enemmänkin.

Muutuin mikkeliläisestä jyväskyläläiseksi kahdeksanvuotiaana vuoden 1979 joulukuun viimeisinä päivinä. 12 vuotta myöhemmin lähdin lapsuudenkodista keskustakaksioon tyttöystävän kanssa itsenäistä elämää opettelemaan. Noihin vuosiin mahtuu koko Jyväskylässä vietetty lapsuuteni, teini-ikä, lukio, lukuvuosi kansanopistossa ja armeija.

Jos vertaan ensimmäistä 12 vuoden pätkää seesteiseen omakotikauteen, niin nehän ovat tyystin erimittaisia. Ensimmäinen tuntuu puolen elämän pituiselta, jälkimmäinen meni yhdessä hujauksessa.

Ajan rattaiden pyörimisen kiihtymiseen vaikuttaa tietenkin sekin, että meillä on nykyisin kaksi lasta. Lapsellinen aikuinen vanhenee vuodessa vähintään kaksinkertaisen määrän lapsettomaan verrattuna. Viimeistään peilistä sen näkee, kun huomaa silmäpussien roikkuvan niiden toisten kassien tasalla.

Lapsuus on siitä pirullinen ajanjakso, että silloin koettujen kokemusten jälkiä kantaa sielussaan läpi elämän, vaikka laajemmassa perspektiivissä mokomat vuodet sujahtavat ohi hetkessä.

Lapsesta teini-iän kautta nuoreksi aikuiseksi muuttuminen on melkoista myllerrystä ja hormonitornadon kurimuksessa pyörimistä.

Tuon ensimmäisen 12 vuoden aikana pääsin – tai jouduin – kokemaan monta uutta asiaa ensimmäistä kertaa. Tuoreessa muistissa ovat esimerkiksi ensimmäinen näkemäni AC/DC:n keikka, ajokortin saaminen, ensimmäinen aamuherätys Tikkakoskella ilmavoimien alokkaana, ensimmäinen juotu olutpullo (kylläpä oli muuten pahaa), ensisuudelma, ensimmäinen kesätyö kaupungin puutarhalla, joululahjaksi manguttu ensimmäinen sähkökitara, Popeda ylioppilasjuhlien jatkoilla Laajavuoressa ja niin edelleen.

Jos pitäisi luetella kymmenen merkittävintä tapahtumaa näiltä kahdelta 12-vuotiskaudelta, niin myöhäisemmän kohdalla joutuisin jo hetken ponnistelemaan top kymppiä kasatessa. Lasteni syntymät ovat toki koko elämän vavisuttavimmat kokemukset, mutta muuten emotionaalinen vuoristorata on huristellut viime vuodet varsin leppoisasti.

Toisin oli ikävuosina 8–21. Vielä tänäkin päivänä verenpaine alkaa nousta muutamaa peruskoululuokkani paskapäätä muistellessa. Omakotiajalta ei puolestaan tulee mieleen ketään, jonka kanssa sukset olisivat menneet niin pahasti ristiin, että kohdatessa tekisi vain mieli räkiä naamalle.

Suurin ero näissä kahdessa kaudessa on kuitenkin se, että viimeiset 12 vuotta ovat olleet elämäni parasta aikaa. Ja niinhän sen pitää ollakin. En todellakaan haluaisi elää nuoruusvuosiani uudestaan, hyvä että selvisin ensimmäisestäkään kerrasta täysjärkisenä. Nyt on hyvä. Toivottavasti myös huomenna.