Nyt tarvitaan toivoa ja tulevaisuudenuskoa

Joulun aikaan moni meistä tapaa ystäviä, sukulaisia ja tuttavia. Monen keskustelijan mielessä ovat olleet syksyn painavat puheenaiheet: työttömyys, taloushuolet, työelämän pakkolait, pakolaiskriisi ja jokin hiukan vaikeasti määriteltävä. Se ei ole pelkoa eikä toivottomuutta, mutta jokin niiden sukulainen. Siinä on mukana ainakin ripaus huolta ja hyppysellinen levottomuutta.

Tapaamani ihmiset ovat tavallisia suomalaisia. Heitä yhdistää halu tehdä mielekästä työtä, kasvattaa lapsensa ja osallistua yhteiskunnan rakennustyöhön. Jokainen heistä on kokenut myös vastoinkäymisiä. Silti he jaksavat katsoa eteenpäin, vaikka moni onkin jo äärirajoillaan.

Niillä, joilla työtä on, se vie suuren osan ajasta. Niillä, joilla työtä ei ole tai jotka ovat työuransa jo tehneet, toimeentulo, sairaudet tai yksinäisyys aiheuttavat huolta.

Monen on ollut vaikea käsittää, miksi heidän tulee jatkossa ponnistella vieläkin enemmän, jotta Suomi selviää. He ymmärtävät, että isänmaa on vaikeuksissa ja ettei tekemättä voi jättää.

Silti duunarin on vaikea ymmärtää, miksi työehdot ilmoitusluonteisesti heikkenevät. Pitkäaikaissairaan on vaikea ymmärtää, miksi lääkkeiden ja matkojen omavastuut nousevat. Työttömän on vaikea ymmärtää, miksi työllisyyspolitiikka tarjoaa hänelle eioota.

Yrittäjän on vaikea ymmärtää, miksi asioista ei kyetä sopimaan – epävarmuus lisää hänenkin riskejään. Lapsiperheissä on vaikea ymmärtää päivähoidon, varhaiskasvatuksen ja koulutuksen leikkauksia sekä yhä vähempää vapaa-aikaa perheen kesken. Moni ihminen on lujilla.

Pyhien aikaan on myös arkea enemmän aikaa lukea. Ajatuksia herättävä oli Talouselämä -lehden Mirva Heiskasen kirjoitus. Siinä hän pohdiskelee samaa kuin minä: miten saada aikaan pysyviä muutoksia, jos muutokset yritetään tehdä vain määräämällä.

Heiskanen siteeraa työhyvinvointia tutkinutta tohtoria, dosentti Marja-Liisa Mankaa, jonka mukaan esimerkiksi pakkolakipaketin palkaton ensimmäinen sairauspäivä johtaa todennäköisesti siihen, että sairaat kyllä tulevat töihin, mutta eivät saa mitään aikaan.

Kustannukset eivät Mankan mukaan näin vähene, vaan voivat jopa kasvaa. Manka lisää, että maahan tarvitaan lisää toiveikkuutta ja tämä olisi erityisesti päättäjien tehtävä. Heiskanen muistuttaa, että lopputulos on huono, jos prosessi synnyttää katkeruutta, joka hyydyttää aidon tekemisen innon.

Väkisin ja pakottamalla ei synny uutta. Ihmiset tarvitsevat toivoa ja tulevaisuudenuskoa – ajatusta, että yhdessä sopimalla rakennetaan ikään kuin uudestaan hyvinvointivaltiomme. Kaikki ratkaisut ei ole mukavia – ilman ikäviä päätöksiä tästä ei selvitä. Nyt kuitenkin epäreiluuden tunne liittyy liian moneen asiaan eikä hallituksen osin ylimielinen ote helpota tilannetta.

Pääministerimme televisiopuhekaan ei auttanut, koska hallituksen vaihtoehdottomuuden vakuutteluja on vaikea uskoa. Varsinkin kun monet työmarkkinajohtajat, virkamiehet ja tutkijat – nykyiset ja entiset – yrittävät havahduttaa hallitusta tosiasiaan, että ilman sopimista maamme on pian uudestaan kitukasvuinen pohjoisen perukka.

Arkkiatri Risto Pelkonen pohdiskeli Ylen verkkosivujen haastattelussa ajankohtaisia asioita. Arkkiatrin arvokkaimpien viestien todettiin liittyvän potilaiden kohteluun ja toivon antamiseen.

Olemme jälleen toivon merkityksessä. Kukaan meistä ei jaksa ponnistella, jos tuntee tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti tai jos ei saa apua, kun sitä tarvitsee.

Arkkiatrikin muistutti, ettei hyvinvointivaltiota pidä nähdä hyvän elämän esteenä, vaan apuna hyvän elämän hakemisessa. Pelkosen mukaan ne, jotka kuvittelevat, että hyvinvointi-ideologia vain laiskistuttaa ihmiset, puhuvat silkkaa pötyä.

Tavalliset suomalaiset naiset ja miehet pitävät Suomen pystyssä. Eivät he kaipaa luentoja kilpailukykyloikasta tai kestävyysvajeesta. Ei heitä pidä syyllistää, suhtautua heihin alentuvasti tai luoda toivottomuuden tunnetta. He eivät ansaitse keppiä ja kiristystä, vaan kannustusta ja kiitoksen.

Meidän päättäjien suuri vastuu vaikeassa tilanteessa on antaa kansalaisille näkymä paremmasta. Siitä tulevaisuudesta, jonka puolesta kannattaa innostua, työskennellä ja jaksaa.

Nyt ei pitäisi olla varaa ylimielisyyteen eikä pakkolakiuhkailuun. Nyt pitäisi kyetä sopimaan, mutta myös uudistumaan ja muuttumaan. Uskon, että meistä on siihen. Tiedän, että meistä on siihen.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Keski-Suomesta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.