OJ ja kumppanit kunnioittivat poisjäännillään joukkuetta

Jääkiekkoliiton virallinen tiedote lehahtaa bittitaivaasta keskellä yötä.

"Calgary Flamesin keskushyökkääjä Olli Jokinen ei liity Leijonien MM-kisavahvuuteen. Jokinen on raskaan ja pudotuspelipettymykseen päättyneen kauden jälkeen henkisesti ja fyysisesti todella väsynyt, eikä koe pystyvänsä auttamaan Suomea taistelussa maailmanmestaruudesta."

Taitavasti muotoiltua ja inspiroivaa sanan käyttöä.

Koppaan kipinän ja alan kirjoittaa saman tien. Väsymyksestä ja intohimosta, yksilöstä ja joukkueesta.

Joukkueen suurin haaste on, että se muodostuu yksilöistä.

Eikä yksilöistä koskaan tiedä. He ovat vain ihmisiä. Samaan kasaan, samaa projektia hoitamaan, voi osua suorassa seisovia ja vinoon nojaavia, etuvetoisia menijöitä ja takatuuppareita, oman maineensa asianajajia ja ryhmäsieluja, virkeitä ja väsyneitä.

Siksi OJ, Saku Koivu, Kimmo Timonen ja kumppanit tekivät hyvin. Selittelyjä ei edes tarvita. Ihan sama, ovatko he oikeasti fyysisesti rikki tai henkisesti loppu.

Tärkeintä on, että he tajusivat palloilulajien ydintotuuden.

Ilman liekkiä kiekkojoukkuetta ei voi lämmittää. Intohimottomien reppujen kanssa edes superhessujen ei pidä tulla sähläämään ja tärvelemään jotain sellaista, joka näiden päivien aikana on jo ehtinyt Leijonien leiritulilla hahmottua.

Sitä luonnosta sanotaan joukkueen iduksi.

Selkänsä kääntäneitä suomalaisen kiekkoilun luonnonlapsia ja hehkuvia keulakuvia ei ole syytä kutsua pettureiksi. Sitä he olisivat olleet ainoastaan silloin, mikäli olisivat ängenneet Sveitsiin ilman sydänalassa jomottavaa leijonapatetiaa.

Olen varma, että jokainen kieltäytyneistä pelaajista olisi suu suurena ja intoa täynnä piehtaroimassa maailmanmestaruuspokaalin kanssa toukokuun 10. päivä Bernin Postfinance-areenalla. Heillä ei olisi mitään myöskään torilla tavataan -hössötystä vastaan.

Mutta tällä kertaa heistä ei ollut siihen työhön ja sen hikimäärän vuodattamiseen, joka vaaditaan ennen kuin Finlandiaa voi ilon tippa linssissä ja humalluksen tippa maljassa hymistellä.

Heistä ei ollut myöskään vastaanottamaan urheilun ikuista epävarmuutta, sitä, että uhrautumisen palkkana on useammin pettymys kuin autuus.

Eli. Vaikka kuulostaa julmalta ja töksähtävältä: parempi kun pysyivät poissa.

He olivat fiksuja - antoivat laumalle mahdollisuuden kasvaa joukkueeksi.

Yksilön onni on kuulua edes joskus ryhmään, joka on yhtä.

Puhutaan flowsta, tilasta, jossa tekemisen ja päämäärän ykseys tappaa sivuseikat. Hurmos ei synny koskaan paperilla olevasta nimien listasta, sitä ei voi ostaa myöskään rahalla - vaikka moni Suomen ja maailman palloiluseuroista on harhoissaan niin kuvitellut.

Leijonien Sveitsin-painos on tässä. Enää ei spekuloida, ei odotella eikä tulkita yön NHL-tuloksia.

Hyvä niin.

Nyt Suomen kiekkomiehistöllä on edessään se hetki ja prosessi, joka määrää kasvolihasten liikkeet viimeisellä kisaviikolla.

Tästä eteenpäin Leijonat on joko kaverien lapaan syöttelevä joukkue tai sattumista koostuva joukkio.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.