Olipa kerran

Voin myöntää yhden asian lukiota käyvänä nuorena miehenä: Luen tällä hetkellä satukirjaa, ja nautin siitä todella paljon!

En tarkoita vanhoja tuttuja satuja, esimerkiksi Lumikkia tai Prinsessa Ruususta. Kirjassani seikkailee useita henkilöitä eri saduista.

Nykypäivänä satuja katsotaan liian paljon ylhäältä päin. Niistä tehdään hauskoja piirrettyjä pienille lapsille, joissa lauletaan ja leikitään.

Onhan tämäkin hyvää viihdykettä perheen pienimmille, mutta parempaakin on olemassa. Lapset eivät saa minkäänlaista sosiaalista kanssakäymistä televisiota katsoessaan.

Vanhimmat sadut sijoittuvat jopa tuhansien vuosien taakse, mutta nykypäivänä tunnetuimmat versiot ovat 1800-luvulta Grimmin veljesten kokoamana. Mielestäni nämä ovat paljon parempi vaihtoehto pienille lapsille. Mutta kuka nyt enää lukisi kirjoja? Nehän ovat vanhanaikaisia.

Alkuperäiset sadut ovat yleensä olleet paljon raaempia, mutta Grimmit tekivät niistä onnellisempia. Näissä saduissa on opetuksia ja vinkkejä elämään, joita pienten lasten tulisi saada tietää. Esimerkiksi Punahilkka kertoo siitä, että vieraisiin ei kannata luottaa. Tarinoita voi kuitenkin tulkita monella tapaa, eikä mikään niistä ole oikeastaan väärä.

Toivon, että lapsemme kuulevat satuja meidän lukemanamme tai sitten he lukevat niitä itse. Pääasia, että he oppivat tärkeitä asioita elämästä, ja vanhat perinteet säilyvät.

Ai se kirja, mitä olen lukemassa? Se on 25-vuotiaan Chris Colferin The Land of Stories -sarjan ensimmäinen osa.

Kirjoittaja opiskelee toista vuotta Schildtin lukion Viitaniemen toimipisteessä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.