Oman onnen nojaan

Että pitikin olla jonossa häntäpäässä, kun härskin pokkaa jaettiin. Siellä seisoi reippaana lapsenuskossaan ja luotti johonkin hyvinvointiyhteiskuntaan, oikeudenmukaisuuteen, kohtuullisuuteen, myötäeloon ja välittämiseen.

Nyt kaikkialla toistuvat samat ohjeet: Ole hankala, heittäydy lattialle selällesi, huuda ja kilju, mene raamit kaulassa sisään, ole kiero, käytä suhteita ja kyynärpäitä, kerää hyödyllisistä ihmisistä korttipakka, josta vedät ässän kun tarvitset – äläkä ikinä luota vuoronumeroon.

Näin pärjäät kaikkialla ja ennen muuta julkisessa terveydenhuollossa. Ole härski tai häviät.

Parasta ”talenttia” lajissaan osoittaa kotimaisen viihdeohjelman hahmo Heikki Helastinen, josta on tullut tähti ja ilmiö siksi, että hänellä on pokkaa olla vakava pöhkö ja vedättää tuomareita ja katsojia.

”Mä niin menin mukaan!”, ulvovat tuomarit vedet silmissä ja katsojat sohvillaan.

Yksinkertainen myy. Asioiden ja poliitikkojen kielen monimutkaisuuteen kyllästyneet ihmiset haluavat nyt yksinkertaisia vastauksia.

Vanhoina hyvinä aikoina alamaiset olivat alamaisia. Nyt ne onnettomat ovat alkaneet olla mieltä. Keskiluokka on kyllästynyt olemaan maksumies, unohdetut olemaan unohdettuja.

Ja kun tarpeeksi monesta tuntuu samalta, tulee euro, jytky, some, brexit, Donald Trump… Ja lisää tulee niin kauan kuin vallanpitäjät pitävät toista mieltä olevien näkemyksiä turhana kitinänä ja media syöttää yhtä oikeaa totuutta.

Jylisevinkään saarna lapsuuden kirkossa ei vedä vertoja sille pelottelulle, millä meitä on ajettu milloin mistäkin taantumuksen helvetistä uuden ajan autuuteen.

Ihminen on pelottavan herkkä aivopesulle, johon populismi pyrkii.

Populismi on pöhköä, jos taustalla on vain halu näyttää keskisormea vallanpitäjille. Mutta jos miljoonat ilmoittavat, että unohdetut puhuvat nyt, viesti ei ole enää vitsi.

Media voisi taas väärin äänestäneen kansan kauhistelustaan ja järkytyksestään selvittyään alkaa purra niskaan jokaista vaalilupauksensa pettänyttä poliitikkoa. Lupaukset ovat lupauksia, eikä Trump ole poikkeus. Pikemminkin politiikan Helastinen. Ee-he-hee, se vedätti!

Presidentiksi valitun puheista oli populistinen puhti pois jo ensimmäisenä päivänä.

Turvattomuus syntyy siitä, kun vauhti voittaa järjen. Omatoimisuuden ja itseohjautuvuuden nimissä ihmisiä sysitään syrjään kiihtyvää tahtia.

Kansalaisen turvaksi ja avuksi luotu yhteiskunta ei enää palvele. Itsepalvelu on enää lyhyen askelen päässä heitteillejätöstä.

Ihminen maksaa, tulee kalliiksi, likaa lattiat. Siksi Suomea ajetaan digiarkeen vauhtisokeitten johdolla.

Vuonna 2018 meidät velvoitetaan avaamaan sähköinen postilaatikko, jolla viestitään viranomaisten kanssa. Terveydenhoidon kontaktit sähköistyvät ja etäyhteydet lisääntyvät.

Mitä siitä, jos vanhusta pelottaa jo nyt. Mitä meistä lapsenlapsettomista tai yksinäisestä, joka ei edes uskalla sanoa, että ei osaa, ei ymmärrä.

Digiarki ei kysy, oletko valmis. Se tulee vaikka häpäisemällä ymmärtämättömät.

Helsingin kaupunki kampanjoi välinpitämättömyyttä vastaan ilmoittamalla, että se on tämän päivän väkivaltaa. Yhtäällä viranomaiset etäännyttävät ihmistä ihmisestä, toisaalla ilmoittavat, että se on väkivaltaa.

Kukaan ei ole kohta olemassa kenellekään elävältä. Kipeimmin se koskee silloin kun sairastuu. Yhtäkkiä sairastunut, pulassa ja peloissaan oleva ihminen on vain tapaus, josta pitää päivystyksessä päästä akuutisti eroon ja panna sitten hoitojonoon.

Kiireellisenkin jono on kahden ja puolen kuukauden pituinen. Luvattua päivää kohti ryömii kuka mitenkin omatoimisesti ja oudot välineet muassaan. Onnellisimpia ovat ne, joilla on ihminen rinnallaan.

Kun aamuyön tunneilla haparoivin käsin yhdessä opetellaan tekemään jotakin, joka pelottaa ja satuttaa, ja samaan ämpäriin putoavat kivun ja myötätunnon kyyneleet, tietää, että siinä on rakkaus. Minuun sattuu kun sinuun sattuu.

Sen lähemmäksi toisiaan kaksi ihmistä ei voi päästä.

aino.suhola@pp.inet.fi

Kirjoittaja on kirjailija ja puhuja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.