Omituinen heittävien metsämiesten maa

Suomi on omituinen yleisurheilumaa. Kun muissa lajeissa Pekingin olympiakisojen mitaliehdokkaiden löytämiseksi tarvitaan vilkasta mielikuvitusta, jää keihäänheitossa kisajoukkueen ulkopuolellekin vähintään yksi mitalikanditaatti. Tämän kesän maailmanlistan kolmosta Antti Ruuskasta tai samalla listalla seitsemäntenä olevaa Tero Järvenpäätä ei Pekingissä nähdä.

Siitä, kuka Kiinaan lähtee Tero Pitkämäen ja Teemu Wirkkalan seuraksi, voi syntyä keskustelua herättävä kiista. Lajivalmentaja Hannu Kangas totesi maanantaina Ylen teksti-tv:ssä, että hän haluaisi nimetä Järvenpään joukkueeseen ilman Kalevan kisojen karsintaa. Kangas on sekä oikeassa että väärässä.

JÄRVENPÄÄ ON OLLUT kauden kisoissa on ollut tasaisen hyvä. Tamperelainen on onnistunut myös Kultaisen liigan osakilpailuissa, joten hän ei pelkää enää kansainvälisiä areenoita. Järvenpää lieneekin Pitkämäen ohella keihään toinen todellinen mitalitoivo. Ruuskasen kausi taas on ollut vaisu Kuortaneella kesän avauksessa syntynyttä haamuheittoa lukuun ottamatta. Näin ajateltuna Järvenpään kuuluisi Pekingiin lähteä.

Toisaalta, jos Järvenpää valitaan kisoihin ilman Kalevan kisoissa tapahtuvaa karsintaa, rikotaan silloin ennalta sovittuja pelisääntöjä. Millainen keskustelu syntyisikään, jos Järvenpää valittaisiin Pekingiin jo ennen Kalevan kisoja ja Ruuskanen pamauttaisi Tampereella Suomen mestariksi 90-metrisellä kaarella?

Hauskaksi tilanteen tekee se, että samojen ennalta sovittujen pelisääntöjen mukaisesti Wirkkala lunasti paikkansa jo Pihtiputaan keihäskarnevaaleilta. Siellä heitetty ennätys 84,10 ei kuitenkaan lupaa ihmeitä Pekingiä ajatellen. Toki kaljupäällä on potentiaalia pitempiinkin kaariin, mutta voisin kuvitella, että valitsijat olisivat olleet tyytyväisiä, jos Pihtiputaalta paikan olisi napannut Järvenpää.

MIKSI JUURI KEIHÄÄSSÄ tällainen tilanne on mahdollista? Minkä vuoksi keihäspaikalle kokoontuu urheiluun täydellisesti panostavia oman tien kulkijoita niin paljon? Muissa yleisurheilulajeissa vastaavia itsensä likoon laittajia ovat vain Tommi Evilä, Jukka Keskisalo ja Janne Holmén, ja yleisurheilun ulkopuolella heitä on ihan yhtä vähän.

Osasyy on tietysti keihäänheiton menestyksekkäissä perinteissä, mutta todellinen syy on mielestäni se, että laji sopii täydellisesti suomalaisen äijän perusluonteeseen. Keihäspaikalla suomalainen uros saa olla juuri niin karhumainen karjahtelija kuin haluaa. Lajissa menestyneet ovatkin usein olleet melkoisia metsämiehiä, eikä se ole sattumaa. Ja kun muissa maissa keihäspaikalla jurottaminen ei ole niin suosittua, ei suomalaisten menestymistä keihäänheitossa voikaan niin erikoisena asiana pitää.

Ja jokin siinä paiskomisessa on myös kiehtovaa. Omassa lapsuudessanikin metsästä käytiin hakemassa sopivia keppejä, joista voitiin puukolla vuolla keihäitä. Se kertoo paljon, sillä kaikki muu puukäsityöhön liittyvä on aina tuntunut erittäin vastenmieliseltä, ja puukkoa olen tarvinnut vain, kun olen vedellyt hiillosmakkaraani viiltoja.

Eli aika usein.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.