On murheita. Ja murheita.

Alan kuunnella, mitä Pietarilla on kerrottavanaan. Nuuskin. Kävelen Pribaltiyskaya-hotellista Maly Prospektia itään. Vasemmalla on valtava fitness-keskus, oikealla tyylikäs market, jossa voi ostaa kalan suoraan akvaariosta.

Jään tyhjänä tuijottamaan ahtaassa uivia kaloja, kun alitajunta herättää Lena Muhinan puhumaan ja täyttämään.

On tarinoita. Ja tarinoita.

Luin Muhinan muistiinmerkinnöistä koostetun Piirityspäiväkirjan viime syksynä. 16-vuotias Lena kertoo, millaista oli elää tässä samassa kaupungissa, silloin Leningradissa, vuosina 1941–1942, kun natsijoukot saartoivat kaupungin yli 400 päiväksi.

”On niin hirveä nälkä. Mahassa velloo vastenmielinen tyhjyyden tunne. Tekee niin hirveän paljon mieli leipää. Antaisin mitä tahansa vain täyttääkseni vatsani. Milloin lakkaamme kärsimästä? Milloin saamme syödä jotain tukevaa ja täyttävää, kokonaisen lautasellisen puuroa tai makaronia?”

Näin Muhina kirjoitti päiväkirjaansa 21.11. 1941.

Muhina taisteli päivät läpi unelmoimalla Laatokan jään yli rakennetusta pakoväylästä, elämäntiestä. Hän odotti vuoroaan. Pettyi ja taas odotti.

Kaupunki oli kylmä ja vailla ruokaa. Päivittäin Muhina sai 150 grammaa leipää. Hän pysyi äitinsä kanssa hengissä syömällä kissoja, ruohoa, nahkaa sekä kotieläinten kavioista ja sarvista valmistettua sylttyä, ”puusepän liimaa”.

Illalla, siis tässä nykytodellisuudessa, hurautamme Gett-taksilla ravintolaan, jossa pihvit ovat kahden nyrkin kokoisia. Kohtalonsa kullakin.

Toki aavistan senkin, että Pietarin metropolista ei tarvitse sukeltaa etäälle maaseudulle, kun ne ihmisten nyrkit ovat yhä syvällä Venäjän savessa.

Nyt entisessä Leningradissa pelataan jääkiekon MM-turnausta. Ongelmia riittää, totta toki. Suomalaisesta näkövinkkelistä ensimmäiset päivät ovat tuoneet mukanaan muun muassa seuraavanlaisia sietämättömiä kipukysymyksiä.

Onko Antero Mertaranta hyvä vai huono televisioselostaja?

Oliko leijonapelaajien soveliasta käydä pääkonsulin vastaanotolla rennoissa vapaa-ajan rytkyissä?

Kuuluvatko cheerleaderit, tanssitytöt, jääkiekko-otteluihin vai eivät?

On murheita. Ja murheita.

Mutta koska kysytty on, vastataan: Mertaranta ei ole huono. Pelaajien look tuskin vastaanottoa pilasi. Cheerleadereiden lehahtelusta Jubileinyin portaissa voi erottaa kyseenalaisia piirteitä, mutta innoissaan he ovat ja iloisilta näyttävät.

Lena Muhinan päiväkirjamerkintä 1.12. 1941.

”Olemme ilman sähköä jo toista päivää, eikä ole tietoa milloin sitä taas tulee. On todella epämukavaa olla ilman sähköä. Eilisyö oli pelottava. Olo on avuton, kun on pilkkopimeää ja lentokoneet jylisevät kauhealla, tunkeilevalla tavalla.”

Maly Prospektia takaisin länteen kävellessäni yritän päästä 75 vuoden taaakse. En pääse. Tuota talvea on mahdoton hahmottaa kaupungissa, joka nyt leikkii valoillaan.

Päiväkirjamerkintä 8.2. 1942.

”Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.”

Yhteensä Leningradin saarron aikana menehtyi lähes miljoona ihmistä. Lena Muhina selviytyi.

MM-kisat jatkuvat.

Murheita varmasti vastassa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.