Onko eroa siinä, pakotetaanko lapsi viulu- vai futistunnille?

Ei, isä, minä en lähde sinne! Minä en tykkää! Minä en jaksa! Minä en halua! - Kuules nyt Ville, sinä menet ja sillä siisti. Joskus vielä kiität minua siitä, että lapsena sinua painostin jatkamaan harrastustasi.

- EI, MINÄ EN...

- Nyt suu poikki ja autoon. Piste.

Käsi ylös, kenen perheessä on käyty vastaavanlaisia keskusteluja. Aivan, aika monta kättä nousi.

No niin, sitten käsi ylös, kenellä keskustelun aiheena oli viulun tai pianon tai jonkin muun istrumentin soitto!

Niinpä - taas nousi aika monta kättä.

Yleisönosastoihin on jälleen kerran putkahtanut yksi vakioaiheista. Pitääkö lasten urheiluharrastuksessa ottaa huomioon a) valtakunnan tulevaisuus urheilukansana, b) isän ja äidin toteutumattomat haaveet omasta urheilu-urasta vai c) lapsen luonnollinen tarve liikkua.

Tällä kertaa keskustelu nytkähti liikkeelle jalkapalloseura HJK:n nappulaliigan esittelystä. Siellä harjoittelu tähtää systemaattisesti sekä henkilökohtaisen taidon että joukkuepelaamisen kehittämiseen. Parhaat pikkupojat valitaan koulutukseen ja heitä koulitaan lähes ammattimaiseen tyyliin.

Vastustajat tietenkin ovat ärähtäneet ja vannoneet Kaikki pelaa

-periaatteen nimiin - ei ole oikein, että lahjattomat potkitaan pois porukasta, tai ainakin vaihtopenkille.

Lapsen liikkuminen tuntuu olevan erittäin arka aihe.

Jos vanhemmat pakottavat vastahakoisen lapsen jalkapalloharjoituksiin kerran päivässä, heidät luokitellaan pahimman luokan tyranneiksi.

Muistellaanpas kuitenkin tuota tarinan aloituksen kädennostoa.

Moni kädennostaja tunnusti siis käyttäneensä joskus lievää väkivaltaa - henkistä useimmiten, onneksi - saadakseen lapsukaisensa lähtemään soittotunnille. Kuulun itse heihin.

Mikä ero on siinä, että vaaditaan lasta tekemään puuduttavia soittoharjoituksia, tai vaaditaan häntä lähtemään sateessa kentälle treeneihin? Ollaanko taas kinaamassa vanhaa kunnon urheilu vastaan kulttuuri -taistoa?

Muusikoksi kehittyminen vaatii työtä, työtä, ja sen jälkeen vielä työtä. Pienen viulistin täytyy seurustella instrumenttinsa kanssa tunteja päivittäin, jotta sormet alkaisivat pikku hiljaa totella ja asettua oikeisiin asemiin viulun kaulalla. Työ on - kuten sanottua - puuduttavaa, eikä se monesti kiehdo lasta, joka mieluummin lähtisi vaikkapa potkimaan palloa.

Soittamisesta nauttiminen tulee kenties vasta sitten, kun sormet tottelevat.

Täsmälleen sama asia koskee myös tulevaa jalkapalloilijaa - huipuksi tuleminen vaatii uskomattoman määrän työtä.

Tässä kohti astuu esiin aikuisen vastuu. Vanhemman on osattava nähdä se kultainen keskitie, mihin asti pakottaminen on perusteltua.

Murrosikäisen nuoren vieminen soittotunnille vastalauseista huolimatta on hyväksyttävää, jos lapsella on selkeästi a) pohjimmiltaan halu kehittyä, b) kykyjä siihen ja c) jos nähtävissä on, että vastustaminen on vain murrosiän uhmaa.

Vanhempien on tehtävä homma lapsen ehdoilla. On nähtävä, milloin lapsi pystyy tekemään sen, mitä häneltä vaaditaan. Jos lapsi haluaa kehittyä huipuksi, ja hänellä on siihen kykyjä, hänelle täytyy antaa siihen mahdollisuus.

Tehovalmennus on silloin perusteltua. Näitä lapsia varten tarvitaan nappulaliigaa, jossa on mahdollisuus kehittyä huippupelaajaksi ja sinnikkäitä vanhempia, jotka vievät lastaan soittotunnille.

Kirjoittaja on Savon Sanomien urheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.